Etusivu > Seurakunnat > Paavalin seurakunta > Hengellinen elämä >

Älä itke, älä murehdi

Älä itke, älä murehdi

Seurakuntapastori Arja Kortelainen piti koskettavan saarnan messussa, jossa siunattiin työhön uusia työntekijöitä ja vapaaehtoisia. Päivän teemana oli "Jeesus antaa elämän".

Viitisen vuotta sitten olin pitämässä henkilökohtaisesti ohjattua retriittiä seurakuntalaisemme Pirkko Lehtiön kanssa. Pirkko toimi varsinaisena hengellisenä ohjaajana. Tällaisessa henkilökohtaisesti ohjatussa retriitissä ollaan suuri osa ajasta omassa hiljaisuudessa Raamatun äärellä. Ohjaaja antaa osallistujille raamatunkohdat, joiden äärellä hiljentyminen, tekstin "märehtiminen", tapahtuu. Tuossa retriitissä ensimmäinen annettu teksti oli juuri tämän päivän evankeliumi Nainin leskestä ja hänen kuolleesta pojastaan. Jossain vaiheessa retriittiä itsekin luin tekstin ja "märehdin" sitä. Nyt löysin vihon, mihin olin kirjannut, mikä minua tuossa tekstissä silloin erityisesti puhutteli. Se oli Jeesuksen sanat: "Älä itke." Tuohon aikaan itkin usein lasteni takia. Lapsistamme ehkä temperamentikkain eli kiihkeää murrosikää. Äidin keinot ja voimat teinin käsittelyyn tuntuivat olemattomilta. Välillä tuntui, että lapseen ei saa minkäänlaista henkistä yhteyttä. Yhteyden puuttuessa pettyneestä äidistä tuntui pahimmillaan, että aivan kuin lapsi olisi kuollut minulle. Tuossa retriitissä, tämän tekstin äärellä, oivalsin, että sen sijaan, että minä äitinä marmatan teinille, minun pitäisi tuoda lapsiani paljon enemmän Jeesuksen luo erityisesti rukouksen kautta.

Tämän päivän evankeliumi liittyy evankelista Luukkaalla jaksoon, missä hän kertoo Jeesuksen rakkaudesta ja myötätunnosta kohtaamiaan kärsiviä ihmisiä kohtaan. Nainin lesken pojan kuolema oli ehkä järkyttänyt kaupunkilaisia tavallista enemmän. Nuori mies oli kuollut, mutta samalla äiti oli menettänyt ainoan poikansa, joka voisi huolehtia hänestä. Molempien elämä tuntui olevan lopussa, äidin itkulla ei tuntunut olevan loppua. Kunnes paikalle saapui Jeesus, jolle tuli myös sääli äitiä kohtaan. Hän ei kulje surevan ja epätoivoisen naisen ohi, vaan pysähtyy tämän luo. Pysähtymällä ja olemalla läsnä lesken kohtalossa Jeesus välitti viestin, että Jumala ei hylkää meitä pimeimmälläkään hetkellä. Jumala auttaa, mutta kulloinkin sopivaksi katsomallaan tavalla. Nainin lesken kohdalla apu oli hätkähdyttävä, poika sai jatkaa elämää ja näin myös äiti sai takaisin elämäntoivonsa. Ihmisinä me emme voi säätää kuoleman hetkeä, lääketieteen huimasta kehityksestä huolimatta, mutta pysähtymällä ja olemalla läsnä surevan kohdatessamme, me voimme kenties antaa surevalle sysäyksen kohti elämän jatkumista.

Moni meistä on elämänsä aikana joutunut tilanteeseen, että kuolema on itsellä ollut jo lähellä, joko sairauden tai onnettomuuden kautta. Itse olen jo lapsena parikin kertaa ollut tilanteessa, jolloin vanhempani pelkäsivät minun kuolevan, vaikka itse en asiaa silloin osannut vielä niin ajatella. Myöhemmin, nuorena aikuisena, minut sitten valtasi kuoleman pelko, jääkö elämäni aivan kesken. Syyskuun Helsingin sanomien Kuukausiliitteessä on juttu, miten kirjailija Kari Hotakainen selvisi pahasta autokolarista; sai uuden elämän, niin kuin hän itse sanoo. Heti onnettomuuden jälkeen Hotakaisen palattua tajuihinsa, ambulanssilääkäri oli kumartunut hänen puoleensa ja sanonut: "Älä kato ittees, kato taivasta." Mitä lääkäri lienee sillä tarkoittanut, emme tiedä. Sanat voisi myös tulkita: "Turvaa Jumalaan, turvaa Jeesukseen.

Jos kokee, että on saanut elämässään ns. jatkoajan tai uuden elämän, kaukana ei ole kysymys, "miksi?" Miksi elän edelleen, vaikka toisinkin olisi voinut käydä? Nainin lesken pojalla elämän jatkumisen syyn voi hahmottaa selkeästi: äiti tarvitsi huolehtijaa. Aina se ei ole niin selkeää, mutta syystä, jota en tiedä, tämänkin päivän elämä on minulle annettu. Erityisesti moni sairas tai vanhus saattaa kysellä, onko elämälläni enää mitään arvoa, kun en enää voi olla hyödyksi, olen vain muiden huolehdittavana. Mutta jokaiselle meistä on annettu meidän elämämme mittainen elämä. Elämä on lahja, jolla on arvo jo sinällään. Katso taivasta, sieltä olemme elämämme saaneet, se antaa elämällemme arvon. Kirkon työntekijän, niin palkallisen kuin vapaaehtoisenkin tehtävänä on auttaa ihmisiä löytämään elämänsä arvo.

Yliopistonlehtori Pauli Annala totesi luennollaan kontemplatiivisuudesta (sanan voisi selittää: suhde Jumalan todellisuuteen), että tämä maanpäällinen Kristuksen kirkko ei elä vain tässä maailmassa, vaan koko ajan myös tuonpuoleisista merkityksistä. Jossakin tämän maailman ulkopuolella on todellisuus, jossa Jumalan todellisuus on täydellinen. Jeesus omalla olemuksellaan ja tekemisillään toi näkyväksi jotakin tuosta todellisuudesta, mutta me olemme vasta matkalla sinne. Kuitenkin Hengen silmillä, "sielun silmillä" voimme tähytä sinne. Pauli Annala toteaa, että jokainen Kristuksen kirkkoon kastettu on täällä maan päällä eläessäänkin jo mukana tuossa toisessa todellisuudessa. Näin jokainen kastettu on hengellinen ihminen. Martti Luther on todennut saman asian: Jokainen kastettu, jokainen pieni lapsikin saa kasteessa oman uskon. Johtopäätöksenä tästä Pauli Annala toteaa, että kirkon työntekijänä jokaisen on ymmärrettävä, että jokaisen työntekijän työ on hengellistä. Se on Jeesuksen esimerkin mukaan kärsivän kohdalle pysähtymistä, ihmisen rinnalla olemista ja auttamista Jeesuksen luo, kulkemista matkatoverina Jumalan toiseen todellisuuteen, taivaaseen.

Viikko sitten meillä oli opiskelutovereitteni kanssa kurssikokous. Opintojemme alkamisesta on 30 vuotta. Meistä otettiin valokuva aivan samoin kuin silloin 30 vuotta sitten. Kurssilaisemme, kansliapäällikkö Jukka Keskitalo laittoi kuvan julkiselle facebook-sivulleen ja kuvatekstiksi lauluntekijä Anssi Kelaa mukaillen tekstin: " Meistä tuli pastoreita, kirkkoherroja, duunareita,/ psykoterapeutteja, opettajia./ Meistä tuli maistereita, sairaalapappeja, tohtoreita…."

Mitä sitten olemmekin, meidän jokaisen hengellinen tehtävä on kulkea ihmisten rinnalla, auttaa heitä löytämään elämän arvo omassa elämäntilanteessaan niin, ettei heidän tarvitsisi itkeä, että ovat kaiken menettäneet. Elämän tarkoitus ei löydy vain itselleen elämisestä, vaan siitä, että meillä on yhteys keskenämme, elämme toistemme tukena ja apuna. Suhteessa toisiin ihmisiin jo haurastuneellakin elämällä on tarkoitus ja tehtävä. Rukouksessa voimme ja saamme aina tuoda läheisiämme Jeesuksen luo; myös teini-ikäiset lapsemme tai lapsenlapsemme

Evankeliumiteksti: Luuk. 7: 11-16

Jeesus lähti Nainin kaupunkiin, ja hänen kanssaan kulkivat opetuslapset ja suuri joukko ihmisiä. Kun hän jo oli lähellä kaupungin porttia, sieltä kannettiin kuollutta, leskiäidin ainoaa poikaa, ja äidin mukana oli runsaasti kaupungin väkeä. Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi, ja hän sanoi: "Älä itke." Hän meni paarien viereen ja kosketti niitä, ja kantajat pysähtyivät. Hän sanoi: "Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse!" Silloin kuollut nousi istumaan ja alkoi puhua, ja Jeesus antoi hänet takaisin äidille. Kaikki joutuivat pelon valtaan ja ylistivät Jumalaa sanoen: "Meidän keskuuteemme on ilmaantunut suuri profeetta. Jumala on tullut kansansa avuksi."