Etusivu > Yhteinen toiminta > Apua & tukea > Sairaalassa > Saattohoidosta >

3. Vuorovaikutus kuolevan potilaan ja hoitajan välillä

3. VUOROVAIKUTUS KUOLEVAN POTILAAN JA HOITAJAN VÄLILLÄ

Hoitajan ja potilaan välinen vuorovaikutussuhde korostuu kuolevan potilaan hoidossa. Sillä, mitä hoitajan ja potilaan välillä tapahtuu sanallisella, mutta myös tunteiden, mielikuvien, ilmeiden, etäisyyden ja läheisyyden tasoilla, on paljon merkitystä. Kun potilas kääntyy hengellisissä tai eksistentiaalisissa eli elämänkatsomuksellisissa kysymyksissään hoitajan puoleen, on se luottamuksen osoitus, jota ei pitäisi torjua. Jos potilas on ahdistunut, hänen kuuntelemiseensa tulisi löytyä aikaa. Valmiita vastauksia ei hoitajalta odoteta, mutta kylläkin läsnäoloa ja herkkyyttä kuulla potilasta.

Kuinka sitten tulisi käsitellä potilaalle vaikeita ja kipeitä asioita kuten luopumista ja kuolemaa? Mitä tukeminen ja lohdutus ovat? Mitä "eläytyvä kuuntelu" tarkoittaa?

1. Tukeminen ja huolenpito

Saattohoidossa olevan potilaan kohdalla ei ole enää toivoa terveydentilan muuttumisesta paremmaksi. Potilasta voi silti auttaa tarjoamalla hänelle tukea, huolenpitoa, inhimillistä lämpöä ja ymmärtämystä. Huolenpito on "kulkemista yhdessä toisen kanssa kappale elämän matkaa". Siihen liittyy toisen huomaaminen, arvon antaminen ja tukeminen, ilahduttaminen, hyväksyminen ja vahvistaminen.

Vakavasti sairaat kokevat tarvitsevansa oman ihmisarvon ja inhimillisyyden selkeää tukemista ja turvallisuudentunteen vahvistamista. Sairaus kalvaa minäkuvaa, koska sairaus on tuonut mukanaan valtavia muutoksia. Vakavasti sairas on myös joutunut luopumaan itsenäisyydestään sairaalaoloissa. Sekavan tai puhumattoman potilaan kanssa tärkeintä on pysähtyminen, istuminen vierellä, käden silittely, ehkä tutun laulun tai virren hyräily.

Vakavasti sairaalla on usein tarve käydä elämäänsä läpi ja miettiä, mikä on ollut tärkeää elämässä, mikä on satuttanut ja mikä auttanut selviytymään vaikeista asioista ja ajoista eteenpäin? Muistelun ja kerrottujen tarinoiden kautta muodostuu oman elämän tarina. Muistellessa elämän palapelin irralliset osaset voivat asettua kohdalleen ja omasta elämästä muodostuu ehkä yhtenäisempi kuva. Kuuntelemalla tarkasti ja arvostamalla potilaan elämänkokemusta ja sen myötä tullutta elämänviisautta voi hoitaja antaa potilaalle arvokkaan kokemuksen siitä, että myös potilas voi olla antavanaosapuolena keskustelussa.

2. Pohdinta

Sairaus herättää monenlaisia kysymyksiä: Miksi tämä tapahtui juuri minulle? Kuinka kohtalo voi olla näin julma? Kuinka Jumala voi sallia tämän? Koska mitään yleistä vastausta miksi-kysymykseen ei ole, potilas joutuu etsimään omaa henkilökohtaista vastaustaan kysymykseen tai tyytymään lopulta siihen, ettei löydä mitään syytä sairauteensa. Sairaus voidaan kokea kohtalon iskuna - täytyy ottaa vastaan se, mitä annetaan.

Sairaus voidaan kokea kostona tai rangaistuksena. Joskus taustalla voi olla realistista syyllisyyttä, joskus yleistä syyllisyydentunnetta, johon liittyy alemmuudentunnetta ja masennusta. Jos sairaus nähdään Jumalan kostona, herättää se uhmaa. Joku potilas voi toisaalta ajatella asiaa myönteisemmin. Hän voi kokea, että sairauden kautta Jumala pysäyttää ja panee hänet ajattelemaan perimmäisiä kysymyksiä.

Potilas saattaa kokea olevansa itse syyllinen sairauteensa, esimerkiksi silloin kun on kyse maksakirroosista tai keuhkosyövästä. Joskus potilas voi kokea, että sairauden takana piilevät pahan vallat tai henget eli riivaajat. Uskonnollinen kieli voi hoitajasta kuulostaa vieraalta ja puhe hyvän ja pahan taistelusta uhkaavalta. Joskus tällainen kielenkäyttö voi johtua psyykkisistä ongelmista. Jäsenyys tiukassa hengellisessä ryhmässä, jossa käsitykset sairauksien syistä ja luonteesta ovat ylikorostuneen hengellisiä, voi pahentaa potilaan ahdistusta.

Miksi -kysymykset aiheuttavat usein avuttomuutta myös kuulijassa. Tärkeintä ei kuitenkaan ole vastausten saaminen, vaan kiireetön läsnäolo, kuuntelu ja empaattisuus sekä tilan antaminen potilaan tunteiden ilmaisuun. Tunteista kertominen lieventää niiden voimaa ja auttaa potilasta selventämään, mistä todella on kysymys hänen sairaudessaan. Kun potilasta kuunnellaan kiireettömästi, hän saa tuntea, että joku on todella hänen kanssaan hänen ahdistuksensa syvyydessä. Kun potilaalle annetaan aikaa miksi -kysymyksen käsittelyyn, voi kysymys muuttua ajan kuluessa uuteen muotoon: Mitä tämä sairaus minulle merkitsee? Usein tämä pohdiskelu johtaa myös kysymään oman elämän merkitystä ja tarkoitusta.

Eksistentiaaliselle pohdinnalle on ominaista uusien näköalojen etsiminen, päämäärien uudelleenmuotoileminen, itsensä tutkiskeleminen ja kysely: Mitä varten olen elänyt? Mitä elämässäni on vielä jäljellä? Mitä kuolema minulle merkitsee? Nämä pohdinnat voivat johtaa oman tilanteen ymmärtämiseen ja elämän rajallisuuden kohtaamiseen. Elämä voidaan ehkä nähdä matkana, johon kuuluu väsyminen ja kuluminen ja lopulta kuolema sen päätepisteenä. Jokainen elämä on ainutlaatuinen kokonaisuus. Tällainen pohdinta tarvitsee kuitenkin toteutuakseen yhteyttä, empaattista suhdetta ja kunnioitusta. Kuuntelijan on hyvä miettiä, mikä potilasta voisi auttaa, mikä lohduttaa, tukea ja antaa toivoa tässä hetkessä.

3. Lohdutus ja toivon etsiminen

Usein lohdutus ymmärretään yritykseksi saada potilaan hankalat tunteet, kuten suru, viha tai pelko katoamaan tai ainakin vähenemään. Tämä on kuitenkin enemmän sitä, että auttajana toimiva ei pysty hyväksymään tai kestämään toisen vaikeita tunteita. Helposti käy niin, että hoitaja pyrkii saamaan potilaan puhumaan valoisammista, mukavammista asioista ja ajattelemaan positiivisemmin. Samalla hän kuitenkin itse asiassa yrittää saada potilaan tuntemaan muunlaisia,auttajan mielestä parempia tai oikeampia tunteita kuin hän todellisuudessa tuntee.

Kaikilla tunteilla, vaikeillakin, on oma tehtävänsä, tarkoituksensa ja aikataulunsa. On luonnollista surra silloin, kun on menettänyt tai menettämässä jotakin ja pelätä silloin, kun on tuntemattoman, esimerkiksi kuoleman edessä. On tärkeää kunnioittaa potilaan minän puolustuskeinoja eli defenssejä, jotka auttavat häntä käsittelemään vaikeita asioita hänelle itselleen sopivalla aikataululla ja tavalla. Voi olla, että potilas ei pysty kohtaamaan ajatusta kuolemastaan, vaan kieltää sen viimeiseen hetkeensä asti. Hoitajan vaikea ja välillä ristiriitaiseltakin tuntuva tehtävä on kuitenkin kunnioittaa potilaan tapaa kohdata oma kuolemansa omalla tavallaan.

Toivottomuus ja toivo

On raskasta kohdata masentunut, surullinen ja toivoton potilas, kun ei ole mitään konkreettista, mitä tilanteen helpottamiseksi voisi tehdä. Todellisuutta ei voi muuttaa, eikä potilaalla ole toivoa paranemisesta tai kotiin pääsystä. Epärealistinen toivon antaminen tai lohduttelu ei auta. Potilaan tuskaa ei voi lohduttaa pois. Se, mitä hoitaja kuitenkin voi tehdä, on olla vierellä ja hyväksyä potilaan tunteet. Bent Falk kirjoittaa kirjassaan Auttajan peili: "Kun kaksi ihmistä yhdessä kohtaa vaikeuden ja ottaa sen todesta - joko haasteena tai taakkana, vaikeudelle tapahtuu jotain, joka tekee sen kohtaamisen helpommaksi. Usein tämä on ainoa tapa, jolla voi auttaa toista – eikä se ole vähäistä."

Mikäli vaikeat tunteet voidaan ottaa vastaan, ne voidaan myös vähitellen elää todeksi. Potilaalle on tärkeää saada käydä läpi omaa elämäntilannettaan ja miettiä, mitä on tapahtunut, miksi näin on käynyt ja kuinka elää elämää tästä eteenpäin. Auttaja voi johdatella keskustelua esimerkiksi kysymällä, mitkä asiat potilaasta tuntuvat kaikkein vaikeimmilta.

Potilaalle on tärkeää, että jonkinlainen toivo voi säilyä. Silloin voi olla tärkeää pohtia sitä, miten potilas on aikaisemmin elämässään selvinnyt vaikeista tilanteista. Toivoa tukevien seikkojen lisäksi tulee huomioida toivoa uhkaavat asiat. Myös elämän tarkoituksen, sairauden tai kuoleman merkityksen löytäminen voi edistää potilaan toivoa. Hoitaja voi olla auttamassa potilasta hyväksymään elämässään asiat, joita ei voi muuttaa. Valmiita ratkaisuja tai vastauksia ei ole, vaan tärkeää on se, mitä potilas kertoo ja se, että hän tulee kuulluksi.

4. Keskustelu kuolemasta

Osa potilaista ja omaisista haluaa pohtia kuolemaa hoitajan tai sairaalapapin kanssa. Osa ei halua puhua kuolemasta suoraan lainkaan. Vieraan kanssa voi joskus olla helpompaa puhua kuin oman perheen jäsenten kanssa. Omaiset haluavat suojella potilasta ja potilas puolestaan heitä pelottavilta kuoleman ajatuksilta, vaikka kumpikin osapuoli niitä tahoillaan miettii. Ulkopuolinen ihminen voi auttaa siinä, että keskustelun alkuun voidaan päästä.

Kun ihminen puhuu kuolemanpelostaan, hoitaja voi kysyä ja tarkentaa, mikä potilasta kuolemassa eniten pelottaa. – Elämä loppuu, kaikki päättyy, joudun luopumaan kaikesta, mitä olen saanut aikaan, joudun luopumaan rakkaasta perheestä. On niin paljon, mikä jäi kesken tai toteutumatta. Mistä minut muistetaan, sainko mitään merkittävää elämässäni aikaan?

Ihminen voi pelätä itse kuolemistapahtumaa. "Toivon, että voisin kuolla nukkuessa". Miltä tuntuu kuolla, jos tietää, että juuri nyt kuolen? Monia pelottaa kipu ja ahdistus, mahdolliset hengitysvaikeudet ja se, saadaanko kipua ja oireita helpotettua, jos ei pysty ilmaisemaan itseään.

Yksin jääminen kuoleman hetkellä pelottaa. Siksi monet omaiset uupuvat istuessaan päiväkausia läheisen vuoteen vierellä. Joku taas toivoo, että vieraita ei kävisi. Hän haluaa, että hänet muistetaan terveenä ja hyvinvoivana.

"Missä ihminen on kuoleman jälkeen, onko taivas ja helvetti? Loppuuko kaikki kuolemaan, miten minun käy?" Useimmilla ihmisillä on terveinä päivinään tietty käsitys tai kuva siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Kuoleman läheisyydessä voi herätä kuitenkin epäily ja epätietoisuus. On eri asia keskustella kirkon opista kuin siitä, mihin minä henkilökohtaisesti uskon ja mitä toivon ja mitä epäilen. Edessä oleva tuntematon voi herättää pelkoa ja epätietoisuutta.

Kuoleman jälkeisestä olotilasta on vaikea puhua, koska kenelläkään ei ole siitä varmaa tietoa. Puhuminen voi tuntua sen takia myös turhalta tai merkityksettömältä. Sanojen merkitys on rajallinen, fyysiseen todellisuuteen ja ajan kulumiseen sidottu. Kuoleman jälkeisestä puhuttaessa onkin turvauduttava vertauskuviin ja yritettävä sitä kautta jollain tavoin sanoittaa toivoa ja toiveita siitä, mitä tuo kuolemanjälkeinen on. Painopisteen tulee kuitenkin aina olla potilaassa ja hänen ajatuksissaan. Silloin hoitajan omalla uskonnollisella vakaumuksella tai epäilyillä ei ole suurta merkitystä. Valmiita vastauksia ei hoitajilta edellytetä, mutta on hienoa, jos häneltä löytyy valmiuksia pohtia näitä asioista yhdessä potilaan kanssa ja kuunnella, miten potilas kertoo omasta vakaumuksestaan, mikä hänelle on elämässä kaikkein tärkeintä ja mitä hän toivoo tapahtuvan itselleen kuoleman jälkeen.

Kuoleman peruuttamattomuus ja tuntemattomuus pelottavat useimpia ihmisiä. Uskova tai kristittykin voi pelätä ja surra kuolemaansa. Moni saa kuitenkin lohtua, jos hänelle luetaan Raamattua tai lauletaan hengellisiä lauluja tai virsiä. Tätä mahdollisuutta on hyvä tarjota, se ei ole tuputtamista!

On myös potilaita, jotka odottavat ja toivovat kuolemaansa, kärsimyksen loppumista ja pääsyä taivaan kotiin. He rukoilevat joka ilta, ettei heidän tarvitsisi enää aamulla herätä. Monet potilaista, jotka vähättelevät omaa uskoaan, kertovat silti rukoilevansa ja toivovat tapaavansa kuolemansa jälkeen ne rakkaat ystävät ja omaiset, jotka ovat kuolleet heitä aiemmin. He toivovat rauhaa ja kipujen päättymistä. Heillä on uskonsa vähättelystä ja epäilyistä huolimatta toivoa ja uskoa sisimmässään. Hoitaja voikin vakuuttaa heille, että heidän kasteessa lahjana saamansa usko varmasti riittää. Tarpeen mukaan heille voi lukea Kirkon käsikirjassa olevan armonvakuutuksen: "Sinut on pyhässä kasteessa otettu Jumalan ikuiseen armoliittoon. Vapahtajamme Jeesus Kristus on luvannut olla kanssasi joka päivä, nyt ja elämäsi loppuun asti."

5. Kristillisen uskon näkökulmia sairastamiseen

Ihmiselämä on haurasta, ennakoimatonta ja epätäydellistä. Jokaiseen elämään sisältyy kuitenkin hyvän ja arvokkaan elämän edellytyksiä ja mahdollisuuksia kokea elämä merkittäväksi. Jokaisella ihmisellä on loukkaamaton ihmisarvo. Sitä ei tarvitse hankkia tai ansaita eikä sitä voi myöskään menettää sairastaessaan tai vanhetessaan. Usko voi antaa merkityksen olemassaololle, osoittaa anteeksiantamisen ja rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemisen tärkeyden.

Kristinusko ei anna rationaalista vastausta kärsimyksen ongelmaan, mutta puhuu tuskan jakamisesta ja lohdutuksesta. Pelokkaan ja ahdistuneen potilaan kanssa voi muistella ristiinnaulitun Jeesuksen sanoja: "Jumalani, miksi minut hylkäsit? ja "Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni." Kristuksen kanssa ihminen ei jää kuollessaankaan yksin.

Sairaalapapin tapaamisen mahdollisuutta tulisi tarjota potilaalle hyvissä ajoin, kun hänellä vielä on voimavaroja puhumiseen.. Sairaalapapin tapaamisissa voidaan keskustelun lisäksi - potilaan niin toivoessa – lukea Raamattua, rukoilla, viettää ehtoollista, laulaa hengellisiä lauluja tai virsiä (ks. erillinen luku 6. sielunhoidon perinteisistä välineistä). Tuttu, turvallinen virsi tai rukous voi valmistaa viimeiselle matkalle potilaan, joka ei jaksa enää keskustella.

6. Miten voi oppia vuorovaikutusta?

Ahdistunut ja pelokas potilas ymmärtää usein paremmin katseen ja kosketuksen kieltä kuin puhetta. Sairaus regressoi, mutta potilasta tulee silti kohdella aikuisena, arvostavasti ja kunnioittavasti. Kuuntele tarkasti, mitä potilas kertoo, tarkenna ja kysele. Kuuntelu on potilaan huolten jakamista, mahdollisuuksien pohtimista, turvallisen, rauhallisen ja luottamuksellisen ilmapiirin luomista. Kohtele potilasta arvostavasti, vaikka olisitkin hänen kanssaan eri mieltä.

On tärkeää, että potilas tietää, mitkä hänen hoitonsa tavoitteet ovat ja miten niihin pyritään. Tieto tulee antaa potilaan ehdoilla, ymmärrettävällä kielellä ja ilman vaikeita lääketieteellisiä termejä. Keskustelulle tulisi olla riittävästi aikaa ja rauhallinen paikka.

Keskustelu- ja haastattelutekniikkaa sekä vuorovaikutustaitoja voi opiskella ja kehittää. Omia työtapoja voi arvioida ja tarkastella keskustelemalla esimerkiksi työtovereiden kanssa tilanteista potilaiden luona. Tällöin voi arvioida omaa toimintaansa ja sitä, mitä muita mahdollisuuksia olisi voinut olla. Yksilö- tai ryhmätyönohjauksesta voi myös olla suurta hyötyä.

Potilaat herättävät myös hoitajissa monia tunteita, joita olisi hyvä päästä käsittelemään. Olisi hyvä miettiä, miksi juuri joku tietty potilas ärsyttää tai miksi toiselle potilaalle on helppo osoittaa myötätuntoa. Jos potilaan kanssa on vaikea puhua kuolemasta, olisi aiheellista miettiä syytä sille: mitä tunteita kuoleman läheisyys minussa herättää.

Elämänkokemuksen myötä tulee tietoisuus elämän haavoittuvuudesta ja siitä, että näin voi tapahtua myös minulle tai läheisilleni, en ole suojassa. On tärkeää, että näistä tunteista ja ajatuksista saa puhua ja käydä läpi vaikeiltakin tuntuvia asioita. Kaikkea kokemaansa ei tarvitse, eikä voi kantaa mukanaan, vaan asioita voi opetella myös jättämään taakse. Omia rajojaan ja jaksamistaan olisi tärkeää oppia kuuntelemaan.

Kirjallisuutta

Aalto Kirsti ja Gothoní Raili (toim.): Ihmisen lähellä. Hengellisyys hoitotyössä. Kirjapaja. Helsinki 2009

Falk Bent: Auttajan peili. Hyviä kysymyksiä ja yllättäviä vastuksia auttamistyötätekeville.2. painos. Resurssi. Vammala 2001

Hietanen Päivi: Kohti kokonaisvaltaista hoitoa, artikkeli kirjassa Palliatiivinen hoito, toim. Anneli Vainio ja Päivi Hietanen. Duodecim 2004

Hänninen Juha ja Pajunen Tapio: Kuoleman kaari. Sairastumisesta, luopumisesta, elämästä. Kirjapaja, Helsinki 2006

Härkönen Leena: Lähestyvä kuolema. WSOY. SHKS. Jyväskylä 2000

Kilpeläinen Irja: Samalle portille. Miten ihminen kokee lähestyvän poismenonsa. WSOY. Porvoo 1979

Räsänen Johanna: Sielunhoito selviytymisen tukena sairaudessa ja kriiseissä. Kyselytutkimus terveydenhuollon potilaille ja työntekijöille. Kirkon tutkimuskeskuksen www-julkaisuja 7. Tampere, 2005

Sairaalasielunhoidon periaatteet, hyväksytty Kirkkohallituksen täysistunnossa 16.9.2003

Sielunhoito sairaalassa. Kirkon sairaalasielunhoidon keskuksen julkaisu nro 28, Helsinki 1990

Wikström Owe: Salattu ihminen. Elämän syvät kysymykset ja parantava keskustelu. Kirjapaja, Helsinki 2000

Kuva: Maarit Kolsi