Suruaika

Olet joutunut luopumaan sinulle tärkeästä ihmisestä

Läheisesi on kenties sairastanut pitkään ja yhteisen taipaleenne loppuvaiheisiin on kuulunut jo paljon luopumista. Tai ehkä kuolema tuli yllättäen ja varoittamatta: Sinulla ei ollut lainkaan aikaa valmistautua siihen.

Läheisen ihmisen kuolema järkyttää ja koskettaa syvästi. Suruun ei voi valmistautua etukäteen. Uusi tilanne saattaa pelottaa ja voit tuntea olosi yksinäiseksi.

Jokainen meistä suree omalla tavallaan ja oman aikansa. Toinen ilmaisee suruaan itkien, puhuen ja hakien tukea. Toisen tapa surra voi olla täynnä toimintaa ja muista huolehtimista. Kukaan muu ei voi määrätä, mitä, milloin ja miten pitäisi tuntea. Suru ei ole sairaus vaan luonnollinen reaktio menetykseen. Siksi on tärkeää, että sitä ei kielletä, torjuta eikä tukahduteta. Hiljaa kärsimisen, vahvana pysymisen ja nopeasti suremisen vaatimukset aiheuttavat vain turhaa ahdistusta, hämmennystä ja masennusta. Joskus kuitenkin surun torjuminen auttaa selviytymään sen hetken, kun menetys on vielä liian suuri käsitettäväksi.

Ensimmäinen reaktio läheisen kuolemaan voi olla sokki ja turtumus. Pian voi tulla myös epäuskon ja hämmennyksen tunteita. Koko elämä voi tuntua kaoottiselta.

Kuoleman todellisuuden käsittäminen vie aikaa, siksi esimerkiksi läheisen hyvästely on tärkeää. Erilaiset kuolemaan liittyvät tavat, erityisesti siunaus- ja muistotilaisuus, auttavat kohtaamaan kuoleman todellisuuden ja antavat mahdollisuuden tunteiden ilmaisemiseen.

Suru voi olla epätoivoa ja ahdistusta, tarvetta olla yksin ja vetäytyä kaikesta. Se voi näkyä ja tuntua monin eri tavoin: kaipauksena, avuttomuutena, masennuksena, ikävänä ja pettymyksen tunteina. Suruun liittyy usein myös syyllisyyttä, itsesääliä ja vihaa. Myös nämä tunteet ovat täysin normaaleja tapoja reagoida menetykseen. Ne kertovat siitä, miten suuren elämänmuutoksen olet joutunut kokemaan.

On tärkeää, että voit puhua jollekulle ajatuksistasi, tunteistasi ja muistoistasi. Silloin kun et jaksa huolehtia itsestäsi, on myös hyvä antaa toisten auttaa ja pitää sinusta huolta. Vaikka itku saattaa herättää muissa ihmisissä avuttomuutta ja hämmennystä, niin kuitenkin juuri itkeminen helpottaa oloa. Jos suru jää itkemättä, olo voi tuntua jäykältä ja jännittyneeltä. Suremattomat surut voivat myös pitkällä aikavälillä kääntyä masennukseksi.

Suru voi tuoda mukanaan erilaisia oireita, esimerkiksi voimakasta väsymystä, ruokahaluttomuutta, keskittymiskyvyn puutetta, univaikeuksia, päänsärkyä ja vatsavaivoja. On tärkeää kuunnella itseään ja omia tuntojaan. Kannattaa nukkua kun väsyttää, itkeä kun itkettää, syödä kun on nälkä. Vaikka sinulla ei olisi ruokahalua, on tärkeää huolehtia siitä, että syöt ja juot riittävästi.

Surulla ei ole sopivaa kestoa, jossain muodossa se voi kestää läpi elämän. Ensimmäiset kuukaudet ovat vaikeinta aikaa, koska silloin menetys on jatkuvasti ajatuksissa. Myöhemmin suru täyttää mielen ajoittain.

Toipuminen surusta on kuoleman todellisuuden hyväksymistä, siihen sopeutumista, että kaipaus kuuluu nyt omaan elämään. Rakas ihminen ei unohdu. Hän on läsnä sydämessä ja mielessä. Oma elämä kuitenkin jatkuu eteenpäin. Surutyön aikana onkin tärkeää pitää huolta itsestään ja luottaa siihen, että ilo ja toivo jonakin päivänä palaavat takaisin elämään.

Lue myös: Surua ei pidä lohduttaa pois. (Valomerkki 24.8.2016)

MISTÄ APUA?

Läheisiltä saatu tuki on korvaamatonta. On tärkeää, että löytyy ihmisiä, jotka rohkaisevat sinua tunteiden ilmaisuun ja muistelemiseen. Saatat myös tarvita käytännön apua esimerkiksi hautajaisjärjestelyissä ja yhteydenpidossa sukulaisiin ja ystäviin. Kaikkea ei tarvitse tehdä itse ja yksin.

Joskus voi myös olla helpottavaa puhua jonkun ulkopuolisen kanssa.

Kotiseurakunnan papin kanssa voit keskustella hautajaisjärjestelyjen lisäksi myös omasta jaksamisestasi. Voit myöhemminkin ottaa yhteyttä seurakunnan pappiin, diakoniatyöntekijään tai läheistäsi hoitaneen sairaalan omaan pappiin.

Monet seurakunnat järjestävät sururyhmiä, joissa läheisen kuolemaa voi käydä läpi yhdessä muiden saman kokeneiden kanssa. Lisätietoja ryhmien alkamisesta voit saada oman seurakuntasi kirkkoherranvirastosta tai Helsingin ev.lut. seurakuntien sururyhmien yhteyshenkilöltä, p.2340 2536. Joskus voi myös olla tarpeen kääntyä lääkärin puoleen, keskustella surusta ja sen aiheuttamista oireista.

Auttaviin puhelimiin voi soittaa nimettömänä ja keskustella luottamuksellisesti. Tarkemmat tiedot löydät alla olevien linkkien kautta.

* * *

Kirjoja, joista voi olla apua surussa:

Ekola, H: Otan osaa. Sley-kirjat, 1996.

Jalonen, R ja Louhi K: Tyttö ja naakkapuu. Tammi, 2004.

Kemppinen, J: Elämän varjo. Kirjapaja, 1996.

Kilpeläinen, I: Sinun kanssasi surussa. Kirjapaja, 1989.

Laininen, M: Yhtäkkiä yksin. Leskeksi jääneet kertovat. Kirjapaja, 1995.

Lindqvist, M: Surun tie. WSOY, 1999.

Poijula, S ja Halkola, U: Suru. Sydämen matka. Kirjapaja, 2004.

Poijula, S: Surutyö. Kirjapaja, 2002.

Porio, A: Rakkaus on väkevämpi. Lasten Keskus, 1996 / 2009.

Raittila, A-M ja Kaskinen, A-M: Ota hänet vastaan. Kirjapaja, 2004.

Ranssi-Matikainen, H ja Juvonen, R: Jospa ukki nukkuukin. Suomen hautaustoimistojen liitto r.y., 2002.

Wisslöf, F: Sinulle joka olet menettänyt läheisesi. Kirjaneliö, 1961.

Zink, J: Surussa on kantavaa voimaa. Kirjaneliö, 1985.

Åkesson, E: Kun lapsi kysyy kärsimyksestä ja kuolemasta. Lasten keskus, 1989.

Tämän lehtisen lähteenä on käytetty psykologi Soili Poijulan kirjaa Surutyö (Kirjapaja 2002)

Kuvat: Maarit Kolsi