Etusivu > Yhteinen toiminta > Apua & tukea > Surussa >

Lapsen menettäminen

Oman lapsen kuolema – tukea ja apua surun hetkellä

Kukaan toinen ei voi täysin sanoiksi pukea sitä, miltä oman lapsen menettäminen tuntuu. Vaikka kukaan ei pystykään tuomaan menetettyä takaisin, voi suruun saada tukea ja apua. On hyvä muistaa, ettei surun kanssa tarvitse jäädä yksin.

Liian iso ikävä
Anna minun upota tähän suruuni
rajoittamattomasti
niin kauaksi kuin se minut huolii.
Ymmärrän toki sitä mitä yrität sanoa.,
mutta juuri nyt
sanasi ovat täysin tyhjiä.
Vähättelyssään ne olisivat jopa loukkaavia,
ellen tuntisi sinua paremmin.
Minä en halua unohtaa, en piristyä,
en suunnitella tulevaa, en tehdä jotakin muuta.
Ystäväni, tämä suru on kaikki, mitä minulla on.
Älä ota sitä minulta pois.

Heta Saarelainen

Lastenklinikan sairaalapastori Johanna Tammelin korostaa, että suruun kuuluvat kaikenlaiset tunteet. Vanhemmat saattavat kokea syyllisyyttä lapsen kuolemasta. Suru muistuttaa jonkin verran masennusta. Se vie toivon tulevaisuudesta. Masennuksesta ei ole kuitenkaan kyse, sillä pahalle ololle ja tuskalle on syynsä. Omista tunteista ei kuitenkaan kannata kokea syyllisyyttä. Menetyksen keskellä voi kokea myös ilon hetkiä elossa olevista lapsista tai ystävistä, jotka jaksavat tukea.

- Kaikki epänormaalilta tuntuva käytös ja tunteet ovat normaaleja lapsen kuoleman jälkeen, sillä lapsen kuolema ei ole normaali tilanne. Vaikka surusta ylitsepääseminen voi tuntua mahdottomalta, sen kanssa voi oppia elämään, Tammelin sanoo.

Vanhemman identiteetti surussa

Suru muokkaa ja muuttaa vanhemman identiteettiä. Teologian tohtori Harri Koskela on tutkinut väitöskirjassaan vanhempien henkisiä, hengellisiä ja sosiaalisia kokemuksia lapsen kuoleman jälkeen. Koskela on myös itse kokenut oman lapsen menetyksen.

Lapsen menettäminen jakaa vanhemman elämän kahteen jaksoon: ennen ja jälkeen menetyksen. Koskela havaitsi tutkimuksessaan, ettei suomen kielestä löydy kuitenkaan sanaa kuvaamaan menetyksen jälkeistä tilannetta.

- Puolisonsa menettänyt on leski ja vanhempansa menettänyt orpo, mutta miksi kutsutaan lapsensa menettänyttä? Koskela kysyy.

Lapsensa menettäneen vanhemman identiteetin muutos on hyvin syvälle menevä ja kokonaisvaltainen kokemus – jopa siinä määrin, että lapsensa menettäneille toivottaisiin olevan jokin nimitys. Koskela on kehittänyt sanan "varpo" kuvaamaan lapsensa menettänyttä vanhempaa. Varpo tulee sanoista vanhempi ja orpo.

Surun pitkäkestoisuus saattaa yllättää vanhemman: aika kuluu, mutta suru kestää. Ei ole olemassa mitään ohjeellista suruaikaa, jonka puitteissa suru tulisi käsitellä.

- Uuden surukäsityksen mukaan suruprosessin tehtävä ei ole suinkaan kiintymyssiteen irrottaminen kuolleesta lapsesta vaan kiintymyssuhteen muuttuminen mielikuvien ja muistojen tasolla toimivaksi, Koskela sanoo.

Vanha surukäsitys piti surua työnä, joka saatetaan loppuun. Nykyinen surukäsitys määrittelee surun pikemminkin prosessiksi, jonka avulla lapsen kuoleman kanssa opitaan elämään.

Pahimmasta suruvaiheesta selviytymiseen auttaa läheisten ja vertaisryhmien tuki sekä ammattilaisten apu. Erilaiset avunmuodot täydentävät toisiaan, ja on tärkeää, että vanhempi saa mahdollisimman monipuolista tukea.

- Lähimmäisiltä saa tukea jaksamiseen, ammattiauttajilla on taas erilaista tietoa ja näkemystä kuin lähimmäisillä. Vertaisryhmissä ymmärretään puolestaan surun kokonaisvaltaisuutta ja sen vaikutuksia kaikkiin elämän osa-alueisiin, Koskela sanoo.

Myös hengellisyys osoittautui tutkimuksessa merkittäväksi avun lähteeksi. Rukoilusta, Raamatun lukemisesta ja seurakunnassa käymisestä sai tukea omaan elämään.

- Ajatus lapsen uudelleen näkemisestä tuo lohtua. Tässä ajassa ollaan muistojen tasolla, mutta iankaikkisuudessa voi vielä kohdata menetetyn lapsen, Koskela sanoo.

Hengellisyyteen liittyvät kysymykset voivat aiheuttaa vanhemmalle myös ahdistusta. Koskela havaitsi, että ennen lapsen kuolemaa Jumala saatettiin kokea pelkästään turvallisena ja rakastavana. Kuoleman jälkeen suhde Jumalaan oli taas ristiriitaisempi. Saatettiin pohtia sitä, miten kaikkivoipa ja rakastava Jumala antoi oman lapsen kuolla.

Itse koen asian niin, että jos on olemassa kaikkivaltias Jumala, joka on luonut koko universumin, miten minä, pieni ihminen, pystyisin ymmärtämään Jumalan suunnitelmat ja aivoitukset? Jumala on suurempi kuin meidän ymmärryksemme, ja hänen suunnitelmansa jäävät meille täällä ajassa monesti mysteereiksi, Koskela sanoo.

Perheen muut lapset surun keskellä

Kaikki huomio saattaa aluksi kiinnittyä vanhempiin ja perheen muut lapset saattavat jäädä ulkopuolisiksi vanhempien surussa. Menetys koskee koko perhettä. Siksi onkin tärkeää muistaa, että myös lapsi suree, vaikka se ei aina ulospäin näkyisikään.

- Ennen ajateltiin, että olisi parempi olla puhumatta kuolemasta, jotta lapsi unohtaisi ja voisi jatkaa elämäänsä. Lasta suojellakseen vanhemmat saattoivat sepittää tarinoita siitä, mitä kuolleelle oli tapahtunut sen sijaan, että olisi kerrottu totuus, yhteisen seurakuntatyön lapsityönohjaaja Satu Laakso kertoo.

Lapset huomaavat ja ymmärtävät paljon enemmän kuin vanhemmat ehkä ajattelevat. Lapsi saattaa syyllistää itseään sisaruksen kuolemasta tai vanhempien surusta. Sen vuoksi onkin tärkeää keskustella kuolemasta lapsen kanssa avoimesti ja lapsen kehitystasolle sopivalla tavalla: yhdeksänvuotias ymmärtää kuoleman lopullisuuden eri tavalla kuin viisivuotias. Lapsen kysymyksiä ja pohdintoja ei pidä säikähtää, vaan vanhempi voi keskustella yhdessä lapsen kanssa tapahtuneesta. Puhumattomuus synnyttää vaikenemisen kulttuurin ja jättää lapsen helposti yksin surunsa kanssa.

Vanhemman voi olla vaikeaa löytää voimia lapsen kanssa keskusteluun, kun oma suru tuntuu ylitsepääsemättömältä. Lapselle voi hakea tukea suruprosessiin myös lasten sururyhmistä. Seurakunnissa järjestetään mahdollisuuksien mukaan esimerkiksi lasten sururyhmiä ja perheiden suruleirejä, joissa lapsilla on mahdollisuus käsitellä kuolemaa ja surua.

Sururyhmät ovat vertaistukiryhmiä, eivät terapiaa, mutta niissä voi olla terapeuttisia elementtejä. Sururyhmissä uskonnollisuus nousee lapsen omista kysymyksistä ja lähtökohdista. Lapsella on mahdollisuus keskustella hengellisyyteen liittyvistä kysymyksistä seurakunnan työntekijän lisäksi myös ryhmän muiden lasten kanssa.

Kuolemaa voi lasten kanssa käsitellä esimerkiksi kirjojen ja toiminnan kautta. Pieni lapsi käsittelee suruaan eri tavoin kuin aikuinen ja tarvitsee usein oheistoimintaa omien tunteidensa ilmaisuun.

- On olemassa paljon hyviä lapsille suunnattuja kuva- ja satukirjoja, joiden kautta aihetta voi lähestyä. Myös liikunta, musiikki, kuvataiteet ja leikkiminen tarjoaa lapselle mahdollisuuden kertoa, miltä hänestä tuntuu. Lapselle on usein tärkeintä se, että aikuinen on läsnä ja kuuntelee, Laakso sanoo.

Apua ja tukea lähimmäisiltä

Oman lapsen kuolema voi lamauttaa toimintakyvyn täysin ja pelkästään sängystä nouseminen saattaa tuntua mahdottomalta. Sielunhoidon asiantuntija Virpi Sipola painottaa, että vanhemman ei tarvitse jäädä yksin surunsa kanssa. Apua voi hakea esimerkiksi sururyhmistä, diakoneilta tai seurakunnan päivystävältä pappilta. On hyvin tärkeää, että sureva vanhempi muistaa hakea apua, kun oma jaksaminen on vaakalaudalla. Vertaistukea järjestää Käpy-yhdistys

- Jos apua ei pysty itse hakemaan, korostuu lähipiirin tai tuttavien rooli, Sipola sanoo.

Surun määrää ja laatua ei voi kukaan toinen lähteä arvostelemaan tai arvottamaan. Kohtuun kuolleen lapsen vanhemmat surevat eri tavalla ja eri asioita kuin teini-ikäisen lapsen menettäneet. Vaikka suru saattaa lapsen kuoleman ajankohdasta ja tavasta riippuen olla erilaista, on se aina yhtä oikeutettua. Auttamisessa onkin tärkeää edetä surevan ehdoilla ja perheen selviytymiskeinoja kunnioittaen.

- Lapsensa menettäneet korostavat usein läsnäolon merkitystä ja myös ihan käytännön apua. Kun perhe joutuu tällaisen kaaoksen keskelle, meidän on oltava vahvoja. Se ei tarkoita sitä, ettemmekö voisi liikuttua, kyynelehtiä heidän kanssaan, Tammelin muistuttaa.

Auttajan on pystyttävä itse luottamaan tulevaisuuteen, vaikkei sureva siihen pystyisikään. Omasta hyvinvoinnista on tärkeää huolehtia, muuten on mahdotonta auttaa muita.

- Meissä on asuttava toivo, jotta voimme olla tukena muille, Tammelin sanoo.

Nettisivuja, joista löytyy tukea ja apua

KÄPY- Lapsikuolemaperheet ry on vertaistukiyhdistys, joka tukee kuoleman kautta lapsensa menettäneitä perheitä, lapsen kuolintavasta ja iästä riippumatta:

http://www.kapy.fi/

Mannerheimin lastensuojeluliitto

Mannerheimin lastensuojeluliitto auttaa vanhempia erilaisissa elämäntilanteissa

Mannerheimin lastensuojeluliiton verkkosivut

E-mielenterveyden sivuilta löytyy tietoa vaikeista elämäntilanteista sekä avun hakemisesta:

https://www.e-mielenterveys.fi/e-mielenterveys/

Kirkon perheneuvonta:

verkkosivut

Kohtukuoleman nettisivuilla kerrotaan lapsen menettämisestä ennen syntymää tai synnytyksessä:

http://www.kohtukuolema.fi/default/www/etusivu/

Tutkimustietoa surusta

Isän suru lapsen kuoleman jälkeen, Anna-Liisa Ahon väitös:

https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/66656/978-951-44-8221-2.pdf?sequence

Miksi ja mitä varten, Jumala? Lapsen menetyksen merkitys vanhemman spiritualiteetille, Harri Koskelan lisensiaatintyö:

http://epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_uef-20100005/

Kuolemaa käsitteleviä aikuisten kirjoja

Liian lyhyt elämä - Kirja surusta ja hiljaisuudesta: Teresa Laine-Puhakainen (Atena 2007)

Pojan kuolema: Veikko Huovinen (WSOY 2007)

Vaiettu suru- lapsen kuolema ja perheen tukeminen: toimit. Tuija Manneri (Lastensuojelun keskusliitto ry. 1993)

Sinua en unohda –lapsensa menettäneet kertovat: toimit. Anneli Rantalaiho (Karas-sana 1999)

Kun pieni lapsi kuolee: Ingela Bendt (Lastenkeskus 2000)

Jäähyväisten jälkeen – kertomus elämästä lapsen kuoleman jälkeen: Johanna Ervast (Paasilinna 2009)

Lapseni on tapettu: Olli Lind (Ruottukka Oy 2004)

Pieni enkeli: kuvaus kätkytkuolemasta: Tarja Heinonen (Otava 1999)

Ei kai hän vaan ole kuollut?: Tuula Salonen (MC-Pilot Oy 200)

Kuolemaa käsitteleviä nuortenkirjoja

Viimeinen juna: Tuula Kallioniemi (WSOY 1989)

Siskoni Zoe: Philip Beard (Helmi 2005)

Lokkeja rakastava veli: Eija Laitinen ja Anne Leinonen (WSOY 200)

Mustat siivet: Anna Leino (WSOY 1998)

Sinä ja minä ikuisesti: Peter Pohl (Otava 1997)

Euroopan pehmeimmät huulet: Sirpa Puskala (WS 1996)

LIIAN iso ikävä: nuoret kertovat surukokemuksistaan : toimit. Anneli Rantalaiho (Karas-sana 2001)

Kuolemaa käsitteleviä lastenkirjoja

Vanha elefantti: Laurence Bourguignon (Lasten keskus 2005)

Surusaappaat: Päivi Franzon, Sari Airola(Lasten keskus 2006)

Kuinka pikku elefantti parani suuresta surustaa:, Monika Weitze - Eric Battut (Lasten keskus 1999)

Hei vaan mummi: Annu Liikkanen - Lars Andesson (Lasten keskus 1998)

Surunappi: Mari Mörö, Marjo Nygård (Lasten keskus 2009)

Eeva kadonneiden siskojen maassa: Thierry Robberecht & Philippe Goossens (Lasten keskus 2004)

Muistojen puu: Britta Teckentrup (Lasten keskus 2013)

Aina ja ikuisesti: Alan Durant, Debi Gliori (Mäkelä oy 2004)

Mäyrän jäähyväislahjat: Susan Varley (Lasten keskus 3. painos 2002)

Kerro minulle taivaasta -kun kuolema kosketta: Anna-Mari Kaskinen, kuvitus Taru Castren (Kirjapaja 2003)

Artikkelia varten haastateltiin:

Harri Koskela, TT, Itä-Suomen yliopisto, teologian osasto

Virpi Sipola, sielunhoidon asiantuntija, Diakonian ja sielunhoidon yksikkö, Kirkkohallitus

Satu Laakso, Yhteisen seurakuntatyön lapsityönohjaaja, Helsingin seurakuntayhtymä

Johanna Tammelin, sairaalapastori, Yhteinen seurakuntatyö

Artikkelin muut lähteet:

Harri Koskelan väitös: Lapseni elää aina sydämessäni - Lapsen menetyksen merkitys vanhemman spiritualiteetin muotoutumisessa (2011)