"‍Olen Merja Nieminen ja asunut 34 vuotta Itä-Pakilassa samassa osoitteessa. Pitkän linjan pakilalaisia siis.

Jäin vuoden alussa eläkkeelle. Olin miettinyt jo pitempään, että voisin tehdä jotain vapaaehtoistyötä sitten kun jään eläkkeelle. Lapset ja vanhukset ovat sellaisia, joiden seurassa viihdyn. Työurani olen tehnyt lasten kanssa terveydenhoitajana ja nyt oli aika olla toisen ikäryhmän, vanhusten kanssa.

Olen ollut tietoinen, että seurakunnalla on vapaaehtoistoimintaa ja sinne voi tulla matalalla kynnyksellä. Oman seurakunnan alueella paikat ovat lähellä, ei tarvitse lähteä kauas. Harkitsin myös muiden organisaatioiden kautta vapaaehtoisuutta, mutta nämä seikat puolsivat oman seurakunnan toimintaa. Seurakunnan toiminta on tuttua omasta lapsuudesta pyhäkoulusta ja omien lasten kautta heidän kerhoajastaan ja pyhäkoulusta.

Otin yhteyttä diakoniatyöntekijään alkuvuodesta ja kerroin halukkuudestani alkaa vapaaehtoiseksi vanhukselle. Kävin haastattelussa ja sovimme seuraavalle viikolle tapaamisen tulevan ystäväni luo. Sen jälkeen olen käynyt tämän rouvan luona kerran kahdessa viikossa, joskus useamminkin. Tapaamisiin sisältyy aina keskustelua ja kahvihetki klo 13 on tärkeä. Maailmaa parannamme pari tuntia ja yhteisiä aiheita löytyy paljon. Muistelemme nuoruutta, on muisteltu maatilan työt, lehmän lypsyt ja maaseudun elämä. Toki keskustelemme myös tästä päivästä, hän on oikein skarppi maailman menosta. Ulkoilu olisi toiveissa, kun siihen on taas mahdollisuus. Koronan alettua vierailut jäivät, mutta puhelinyhteys on säilynyt. Molemmilla olisi jo toiveissa päästä taas tapaamaan!

On ihanaa, kun voi olla jollekin iloksi ja tuoda vaihtelua päivään lähipiirin ulkopuolisena. Aivot aktivoituvat ihan eri lailla, kun hän voi kertoa elämästään uudelle ihmiselle. Parasta tässä on, että voi antaa toisille ja jakaa sitä mitä itsellä on, eli aikaa. Vapaaehtoisuus on rikastuttanut myös omaa elämää ja on ilo kuulla toisen tarinoita. Olen luonteeltani sellainen, että haluan auttaa muita, jakaa omastani. On mukava ilahduttaa."