Pyyhin kaatuneen juomalasin jäljet pöytäliinalta, suljen vaipparoskiksen ja laitan uuden pussin tilalle. Siivoan, etsin kadonneita tavaroita, autan paidan, housut ja sukat ylle. Peittelen päiväunille. Teen ruokaa, korjaan astiat, tiskaan. Keksin tekemistä, että ilta saadaan kulumaan. Vahdin iltatoimet: hampaiden pesu, yöpaita, yövaippa. Palautan sängystä nousevan takaisin hellin käsin: kaikki on hyvin, voit rauhoittua nukkumaan.

Ei, en ole lapsenvahtina, vaan hoidan iäkkäitä vanhempiani mökillä. Niin moni asia muistuttaa ajasta, jolloin omat lapset olivat pieniä. Suunta vain on toinen: lapset oppivat omatoimisiksi ja alkavat itse tehdä asioita, kontata, kävellä, syödä, pukea, pestä. Vanhuksilta taas kyky itsestään selviin arkitoimiin katoaa pala palalta, sitä mukaa kun muistisairaus etenee ja kunto rapistuu. Tulee hetki, jolloin tarvitaan taas vaippoja, Tulee hetki, jolloin omaa hammasharjaa ei löydä kaapista. Tulee hetki, jolloin yöllä harhaillaan ja etsitään lääkkeitä, joiden annostelu on aikaa sitten siirtynyt toisten käsiin. Tulee hetki, kun vanhusta ei voi päästää hetkeksikään silmistään, ettei sattuisi mitään. Ei enää uimaretkiä, kun ei pääse rantaan. Ei enää veneilyä, kun ei pääse veneeseen. Ei enää auton rattiin, vaikka oli ratissa 60 vuotta ilman sakkolapun sakkolappua. Ilman keppiä tai rollaattoria ei voi lähteä edes vessaan. Pala palalta joutuu kaikesta luopumaan. Myös kesän vietosta mökillä, jossa on eletty melkein 60 kesää.

Samaan aikaan puolivuotias lapsenlapseni raahaa itseään tarmokkaasti taaksepäin, nostaa yläkropan suorille käsilleen ponnekkaasti kiljahdellen ja harjoittelee sormiruokailua. Oi uusia makuja – avokadoa, juustonaksuja, mansikkaa! Oi uusia paikkoja: ruohoa, hiekkaa, mökin lautalattiaa! Oi kykyä liikkua ihan itse, löytää lihakset!

Näen maisemat kummallakin puolen harjua. Niissä on paljon samaa, mutta kuitenkin näkymä on erilainen.

Kun olen taiteillut saunavastan ja saan kylvetettyä vanhukset yksi kerrallaan rakkaassa rantasaunassa, joudun työntämään takaraivossani tikittävän kysymyksen pois: Onko tämä heidän viimeinen saunareissunsa – tai ainakin juuri tässä saunassa? Vaikka itkettää, on pakko keskittyä selän pesuun, huuhteluun, ovesta ulos auttamiseen, kuivaamiseen. Mietin, jokohan lapsenlapsi on päässyt saunaan ensimmäistä kertaa.

Olo on kuin tasapainoilisi humisevalla harjulla. Näen maisemat kummallakin puolella. Niissä on paljon samaa, mutta kuitenkin näkymä on erilainen. Minun osani on nyt koettaa päästä polkua eteenpäin, vaikka tuuli puhaltaa järven selältä.

Niin on ihmisen elämä kuin ruoho, joka tuulessa huojuu.

Outi Jaakkola

Kirjoittaja on Helsingin seurakuntayhtymän alueviestijä, joka on oppinut uimaan kesämökin rannassa.