Elämän taustahäly pysäyttää

‍Apostoli kirjoittaa Markuksen evankeliumin toisessa luvussa (Mark. 2: 1-12):

Jeesus meni taas Kapernaumiin. Kun ihmiset kuulivat hänen olevan kotona, väkeä tuli koolle niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet edes oven edustalle. Jeesus julisti heille sanaa. Hänen luokseen oltiin tuomassa halvaantunutta. Sairasta kantamassa oli neljä miestä, jotka eivät tungoksessa kuitenkaan päässeet tuomaan häntä Jeesuksen eteen. Silloin he purkivat katon siltä kohden, missä Jeesus oli, ja aukon tehtyään laskivat siitä alas vuodematon, jolla halvaantunut makasi. Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: ”Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi.”

Mutta siellä istui myös muutamia lainopettajia, ja he sanoivat itsekseen: ”Miten hän tuolla tavalla puhuu? Hän herjaa Jumalaa. Kuka muu kuin Jumala voi antaa syntejä anteeksi?” Jeesus tunsi heti hengessään, mitä he ajattelivat, ja sanoi heille: ”Kuinka te tuollaista ajattelette? Kumpi on helpompaa, sanoa halvaantuneelle: Sinun syntisi annetaan anteeksi, vai sanoa: Nouse, ota vuoteesi ja kävele? Mutta jotta te tietäisitte, että ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi – hän puhui nyt halvaantuneelle – nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi.” Silloin mies heti nousi, otti vuoteensa ja käveli pois kaikkien nähden. Kaikki olivat tästä hämmästyksissään, ylistivät Jumalaa ja sanoivat: Tällaista emme ole ikinä nähneet.”

Kun aikanaan nousin kesäteologina ensimmäisen kerran saarnatuoliin Leppävirran kirkossa vuonna 1984, olin pitkän riparin väsyttämä. Riparit kestivät tuohon aikaan muistini mukaan kymmenen päivää. Saarnan kirjoittamiselle ei ollut aikaa eikä energiaa leirillä. Konfirmaatio oli heti seuraavana sunnuntaina.

Muistan elävästi, että makoilin ahdistuneena unettoman yön jälkeen majapaikan vuoteella saamatta juuri riviäkään paperille. Tätäkö papin työ aikanaan olisi?

Konfirmaatiomessussa Leppävirran suuressa puukirkossa oli tietysti paljon väkeä. Kipusin saarnatuoliin, luin evankeliumin, pidin pienen tauon, panin kiireessä kyhätyt saarnaraapustukset syrjään ja puhuin vapaasti saarnatekstistä nuoren miehen innolla.

Ratkaisu oli jälkeenpäin ajateltuna yltiöpäisen rohkea. Muistan seurakunnan Irma -lehtorin antaman palautteen: Sehän oli ihan kelpo saarna. Nolous ja häpeä eivät jääneet nuorelle aloittelijalle päällimmäisenä mieleen. Kai näistä saarnoista myöhemminkin selviäisi.

Ikä tekee papit varovaisemmiksi omia ajatuksia kohtaan. Minunkin on pitänyt usein tukeutua rouvan teräviin aivoihin ja arvioihin saarnaa valmistellessa. Hän ei ole tyrkyttänyt ajatuksiaan, vaan todennut lempeästi: Voisikohan sen sanoa toisinkin? Ehkä näin lyhyemmin? Kiitos Kirsi monista yhteisistä saarnapohdinnoista.

Naapurin kanssa sukeutui taannoin keskustelu eläkkeelle jäämisestä ja pitkästä papin urasta. Kun kerroin, mikä tulevan lähtösaarnani pyhän aihe on, naapuri kysyi oitis: ”Oletko koskaan epäillyt?” Vastasin, että monenlaisia elämän vastamäkiä on ollut, mutta ihan syvimpään uskon epäilyksien päätyyn en ole päätynyt.

Uskon määrää on vaikea mitata. Kukaan meistä ei voi kerskailla uskonsa vahvuudella. Uskon ja epäuskon välinen raja on häilyväinen.

Viime kädessä usko Jumalaan ei rakennu tiedolle, vaikka sekin on tärkeää. Usko on jättäytymistä Jumalan rakkauden, hänen hyvyytensä ja huolenpitonsa varaan. Olen osallinen jostakin suuremmasta, joka ei ole minun hallinnassani.

Minua on kannatellut papin työssä ajatus seurakunnan, yhteisön uskosta. Seurakunta kannattelee rukouksillaan meitä tässä messussa, ihmisiä tässä kaupungissa, tässä maassa, tässä maailmassa; niin uskovia kuin epäuskoisia; niin toiveikkaita kuin epätoivon riivaamia.

Pyhä Henki tekee yhä uudelleen heikon uskon eläväksi. Pyhä Henki kokoaa minut sieltä, mihin olen hajottanut itseni.

Uskon vastakohtana voidaan pitää epätoivoa. Erityisesti nuoren ihmisen epätoivon häivähdykset tekevät harmaantuvasta miehestä mietteliään.

Minut havahdutti Helsingin Sanomissa 2.10. ollut 24-vuotiaan opiskelijan Emma Hirvosen mielipidekirjoitus. Emma kirjoittaa suorastaan sydänverellä näkemästään lähimaisemasta ja sen ihmisistä:

”Istun kotonani sohvalla, ja sisälläni vellovat pelko, turhautuminen, epätieto ja toivottomuus. Neljä kuukautta sitten muutin Helsinkiin, Sörnäisiin. Useimmat tietävät Sörnäisten maineen.

Minulle se ei ole enää vain sana tai leima, vaan katukuva, jonka keskellä elän joka päivä. Porttikongit, pysäkit, kadut – maisema, jossa jokainen kulma kertoo oman tarinansa, liian usein synkän ja rikki revityn.

Jyväskylässä tilanne oli toinen. Kun näin ihmisen, joka oli huonossa kunnossa, soitin hätänumeroon. Se oli selkäydinreaktio: joku tarvitsi apua. Mutta täällä sama näky toistuu joka päivä. Se ei ole poikkeus vaan arkea. Sörnäisissä hätä on taustahälyä. Juuri se on pelottavaa.

Olen 24-vuotias opiskelija. Elämä itsessään on jo täynnä huolia: mielenterveydestä, terveydestä, rahasta, opinnoista ja tulevaisuudesta.

Ja samaan aikaan uutiset täyttyvät kriiseistä ja loputtomista varoituksista: politiikan kovuudesta, ilmaston kuumenemisesta ja yhteiskunnan repeämisestä.

Kun paino kasautuu joka suunnasta, ei ole ihme, että on vaikea kantaa enää yhtään enempää. Ja silti, kaiken keskellä, kuljen joka päivä samojen ihmisten ohi – ihmisten, joiden olemus huutaa hätää, mutta joista olen oppinut katsomaan ohi.

Ehkä juuri se on tämän ajan hälyttävin piirre. Että normaalius on alkanut tarkoittaa asioita, joiden ei koskaan pitäisi olla normaaleja. Että katseemme kovettuvat, vaikka sisällä jokin sanoo, ettei näin pitäisi olla. Että hätä ei enää tunnu yksittäiseltä vaan loputtomalta, kaikkialla läsnä olevalta – niin suurelta, ettei siihen enää osaa tarttua.

En tiedä, kumpi on pahempaa – se, että niin moni voi huonosti, vai se, että minä itse opin kulkemaan heidän ohitseen kuin minkä tahansa maiseman ohi.” (HS 2.10.2025)

Emman kuvaamaan paikkaan on noin kilometri täältä Paavalinkirkolta. Kurvin mutka ja Piritori ovat hyvin lähellä Kallion ja Paavalin seurakuntien välistä rajaa, joka kulkee Itäväylässä.

Nuoren aikuisen hätähuuto osuu syvälle elämän perimmäiseen sykkeeseen: Mitä me ihmiset ajattelemme itsestämme, elämästämme, tulevaisuudestamme, tästä maailmasta ja toisistamme? Miten eri ikäiset ihmiset voisivat paremmin kovin häilyväisessä ja huolia herättävässä maailmassamme? Mitä minä voisin tehdä tai tehdä toisin?

Sörkkaan Jyväskylästä parkkeeranneen nuoren hätähuuto liittyy olennaiseen kysymykseen kaikkeen turtumisesta ja herkkyyden menettämisestä, pohjimmiltaan ihmisenä olemisen ytimestä ja mielestä. Sitä ei saisi kadottaa missään ikä eikä elämänvaiheessa. Kukaan ei saisi jäädä ulkopuoliseksi muutoksien repiessä usein maailman onnellisimmaksi arvioitua maatamme, puhumattakaan monista maailman kriisipesäkkeistä, jotka ovat jatkuvasti silmiemme edessä.

Uskosta, toivosta ja rakkaudesta puhuminen on tärkeää. Vielä tärkeämpää on se, miten kohtelemme toisiamme.

Antiikin ajan Palestiinassa vaikuttanut Jeesus oli herkistynyt aikansa taustahälylle ympäristön vastalauseista huolimatta. Jeesus oli kiinnostunut ihmisenä olemisen ytimestä ja mielestä.

Jeesus, Jumalan Poika näkee ihmisten hädän ja ottaa jokaisen ihmisen todesta. Hän näkee luomansa ihmisen sydämeen, ihmisen salatuimpaan todellisuuteen. Kaikki ihmiset ovat hänelle yhtä rakkaita riippumatta siitä, millaista elämä on ollut tai mistä he tulevat.

Jeesuksen toiminta näyttäytyy usein evankeliumeissa jotenkin yksinkertaisena ja suoraviivaisena. Katto on purettu ja mies on laskettu hänen jalkojensa juureen. Sen syvemmin keskustelematta suuri Parantaja lausuu synninpäästön sanat ja parantaa halvaantuneen miehen. Ihme tapahtuu kaiken kansan nähden, kun Jeesus näkee sairaassa ja hänen kantajissaan uskoa. Samalla hän rikkoo aikansa muuttumattomana pidetyn taustahälyn: syntiensä takia sairaalla miehellä ei pitäisi olla mitään tulevaisuutta. Hänet on tuomittu asemaansa ja oloihinsa. Jeesus antaa ulkopuolisuuteen tuomitulle tulevaisuuden ja toivon.

Raamatuntutkija Eduard Schweizerin mukaan synninpäästön sanojen lausuminen ensimmäisenä halvaantuneelle osoittaa vanhatestamentillisesti, että ihmisen hädän yksi juurisyy on ero Luojasta. Jeesus haluaa eheyttää ja palauttaa ensin katkenneen yhteyden Luojaan ja lausuu siksi synninpäästön sanat. Silloin sairaan koko elämä asettuu oikeisiin mittasuhteisiin.

Ehkä Jeesus näkee edessään miehen, jonka mieli on kypsä päästämään irti kaikista hänen elämäänsä tuhonneista riippuvuuksista. Ehkä Jeesus näkee kantajissa ja sairaassa sitä kovin heiveröistä uskoa, joka ripustautuu kaikista elämän vastoinkäymisistä huolimatta Jumalaan. Mitä hän näkee meissä?

Toistamme uskoa syntien anteeksiantamukseen messun ripissä, ehtoollisella, uskontunnustuksessa ja Isä meidän rukouksessa. Me uskomme Pyhään Henkeen, pyhien yhteyteen, syntien anteeksiantamiseen ja iankaikkiseen elämään.

Paavalinkirkko on ollut minulle pysyvä maamerkki 26 vuotta. Noina vuosina olen asunut Kalliossa, Oulunkylään liittyvässä Veräjämäessä, Mellunmäessä ja viimeiset vuodet Lohjan Virkkalassa. Auton nokka on kääntynyt yhä uudelleen kohti Paavalinkirkkoa.

Paavalin seurakunta on ollut ihmisineen muutakin kuin vain työpaikka. Se on ollut hengellinen koti, jossa olen käynyt syvällisiä ja merkityksellisiä keskusteluja monenlaisten ihmisten kanssa. Olen saanut tukea myös oman elämän heikoissa hetkissä. Jumalanpalvelukset ja kirkolliset toimitukset ovat olleet lähellä sydäntäni. Olen kokenut hyvin merkityksellisenä nuoret ja rippikoulutyön. Perheneuvontatyö on elähdyttänyt työnkuvaani viimeisinä työvuosina. Olen ollut paljon mukana seurakunnan hallinnoinnissa. Kiitollisena muistan niitä seurakuntalaisia, jotka ovat rukoilleet puolestani.

Väistämättä on niin, että jokainen ihminen on elämässä sekä kantaja että kannateltu. Osat voivat vaihtua kovinkin yllättäen. Evankeliumin sairasta kantavat miehet kutsuvat meitä esimerkillään kantamaan toisiamme ja raivaamaan esteitä huolenpidolta ja rakkaudelta. Emme saisi jättää ketään yksin ja ulkopuolelle elämän monenlaisten tuulien tuiverruksessa.

Sairas mies ja hänen kantajansa kutsuvat meitä uskomaan ja pyrkimään Jeesuksen luo suuristakin huolista, vastuksista ja elämän hälyäänistä huolimatta. Jokainen on tervetullut Jeesuksen seuraan.

Seurakunnan uskossa on paljon luovuttamatonta. Meidän on pidettävä huolta kaikista luoduista, erityisesti heikoimmista. Luoja rakastaa meitä sellaisena ihmisinä kuin olemme, haavoittuneina ja puutteellisina, rakkautta janoavina, riittämättömyyden ja itsesyytösten riivaamina. Toivoa on elämän itsepintaisistakin sumuista huolimatta. Kristus on kaikissa elämämme kärsimyksissä ja synnin haavoissa.

Kukin aika nostaa esille erityiskysymyksiä ja huolia, joihin yritämme vastata. Silloin kun otamme toisemme todesta, luotamme Jumalaan ja teemme parhaamme, jotakin hyvää syntyy. Saamme kääntyä yhä uudelleen Jeesuksen puoleen, joka lupaa olla kanssamme: ”Sitä, joka minun luokseni tulee, minä en aja pois.”

Kerran halvaantunut nousi, otti vuodemattonsa ja käveli pois kaikkien nähden. Koolla ollut kansa ylisti Jumalaa ja tunnusti: ”Tällaista emme ole ikinä nähneet.”

Uskon ihmeiden aika ei ole ohi. Jumala on meitä vastassa tuntemattomassakin tulevaisuudessa.

Päätän virren 429 sanoihin: ”Ylitse kaikkien rajojen sana on vietävä yhteinen. Kristuksen armo ja siunaus on meille elämä, pelastus. Joka päivä eteemme avautuvat uudet mahdollisuudet ja tiet. Sinä johdatat meitä maailmaan ja voimaa suot yhä uudestaan. Sinä kannat, sinä viet. Sinä kannat, sinä viet.”