Kun Jaani Vilkkilä hoksasi tuntevansa Tampereen Harjun seurakunnan kirkot kaapin tarkkuudella, hän ymmärsi, että oli aika vaihtaa maisemaa.

– Asuin Tampereella yhteensä 17 vuotta. Kävin siellä yläasteen ja lukion, jonka jälkeen muutin muualle opiskelemaan. Tulin papiksi samaan seurakuntaan kuin missä olin nuoruuteni viettänyt, Vilkkilä naurahtaa.

Kutsu Roihuvuoren seurakuntaan

Tie vei ensin Järvenpäähän ja jouluna 2008 Helsingin Laajasaloon. Jaani Vilkkilä työskenteli oppilaitospappina Espoossa, kun puhelin soi vuonna 2012. Se oli kirkkoherra Timo Pekka Kaskinen, joka tarjosi Vilkkilälle työtä lapsi- ja perhetyön pappina Roihuvuoren seurakunnassa. Vilkkilä tarttui tilaisuuteen ja palveli seurakunnassa viime lokakuuhun asti, jolloin hän aloitti nykyisessä työssään poliisipappina Helsingin poliisilaitoksella ja Maahanmuuttovirastossa.

– Hain sillä mielellä, että jos minua ei valita, voin hyvin jatkaa mieluisassa työssä seurakunnassa. Olin kuitenkin aikanaan rauhanturvaajana Kosovossa ja saanut koulutuksen kriisityöhön. Mietin, miksi en hyödyntäisi osaamistani. Myös uusi haaste houkutteli, Vilkkilä kertoo.

Poliisipapin työnkuva on monipuolinen. Hän muun muassa tukee vakavien rikosten uhreja, poliiseja ja rikosten tekijöitä sekä toimii poliisin ja Maahanmuuttoviraston työpaikkapappina. Työn laajeneminen Maahanmuuttovirastoon on uutta.

– Tarkoitus on tarjota henkistä tukea työntekijöille, jotka kokevat usein suurta ristipainetta työssään, Vilkkilä kuvaa.

Hiljaisuus kasvaa sellissä suureksi

Pasilan poliisivankilassa kenelläkään ei ole aikaa jäädä kuuntelemaan ihmisen tarinaa, paitsi papilla.

– Vankilakopit ovat pieniä eikä niissä ole mitään virikkeitä. Ulkoilemaan pääsee poliisitalon katolle tunniksi päivässä. Kun ulkomaailma on suljettu pois, ajatukset kiertävät kehää ja hiljaisuus kasvaa suureksi.

Jaani Vilkkilä kertoo luottamuksellisen suhteen rakentamisen alkavan kahvihuoneesta.

– Jutellaan arkisia asioita. Samalla mainostan, etten kuulu organisaatioon, minulle voi puhua vapaasti.

Vilkkilä on huomannut, että jokainen tuomittu haluaa kertoa ajatuksiaan hyvästä elämästä. Siihen kuuluu koti, perhe ja työ, ihan tavalliset asiat. Monille se on kaukainen haave, ja vaikka jotain sellaista saisi, häpeä rikoksista on valtava. Sellaisen taakan kanssa on vaikea elää.

Inhimillisyys tihkuu näistä ihmisistä läpi.

– Ihmiset ovat herkkiä ja avoimia silloin, kun pyytävät papin paikalle. Selittelyn tarvetta ei ole.

Moni rikoksen tehnyt hakee apua Jumalasta.

– Joillakin on ollut lapsuudenusko, jossa Jumala on koettu turvalliseksi, siihen halutaan palata. Jotkut etsivät Jumalan kasvoja ensimmäistä kertaa. Hengelliset keskustelut nivoutuvat yleensä anteeksiantamukseen ja hyvitykseen.

Jaani Vilkkilän kuulemiin elämänkohtaloihin liittyy lähes aina päihteiden käyttö. Rikokset on tehty erilaisten päihteiden alaisena.

– Vaikka olisi jo päässyt irti aineista, rikokset jäävät. Monia harmittaa, ettei uusi elämä päässyt koskaan alkamaan. He ovat usein itsekin jonkin asian uhreja, jokin kulma elämässä on vuotanut. Ei siellä tapaa yhtäkään rakastavasta kodista tullutta raitista nuorta, Vilkkilä kuvaa.

Samalla hän muistuttaa, että tapaa rikollisista vain ne, jotka itse pyytävät päästä papin puheille. Kaikilla ei ole samaa tarvetta.

– On tapa- ja ammattirikollisia, jotka antavat itsensä ilmi, kun ilmat kylmenevät. He tulevat hetkeksi rauhoittamaan elämäänsä vankilaan. Kun kakku on täynnä, he lähtevät taas. Tämä kierto on poliiseille tuttua.

Poliiseilla itsellään on yleensä tarve puhua papille ihon alle menevät asiat, sillä kaikkea sitä, mitä työssä näkee ei haluta jakaa työkavereille.

– Vaikka poliisin työ on kuormittavaa, kamelinselän katkaisee kuitenkin monta kertaa siviilielämän ongelmat, Vilkkilä kertoo.

Poliisien purkukeskustelut tärkeitä

Poliisit suhtautuvat pappiin työpaikallaan arvostavasti. Tässä näkyy Jaani Vilkkilän edeltäjän Carita Pohjolan-Pirhosen kädenjälki, joka aloitti Suomen ensimmäisenä päätoimisena poliisipappina Pasilassa vuonna 2000.

– Carita kasvatti tehtävän hoitamisen täysi-ikäiseksi. Esimerkiksi poliisien jälkipuintityö tuli leivottua rakenteisiin, sitä ei tarvittu enää ulkopuolelta. Poliisit eivät enää lähde kotiin ilman sitä.

Jälkipuinnilla Vilkkilä viittaa defusing- tai debriefing-purkukeskusteluun, jossa auttajat itse purkavat kokemuksiaan psyykkisesti kuormittavasta tilanteesta.

Vilkkilä kertoo, ettei kukaan poliisi ole suhtautunut hänen läsnäoloonsa ikävällä tavalla kriittisesti, vaikka he saattavatkin välillä haastaa erilaisiin keskusteluihin kirkosta tai uskon sisällöistä. Toisinaan poliisit ”heittävät pappiläppää”.

– Pääsen täällä paljon helpommalla kuin nuorten kanssa, jotka menivät heti henkilökohtaisuuksiin. Läppä voi olla ronskiakin, mutta ei pahantahtoista, Vilkkilä hymyilee.

Rikosten uhrien omaisten tukeminen

Osa poliisipapin työtä on yhteistyö surujärjestöjen kanssa. Jotkut ovat esimerkiksi menettäneet lapsensa henkirikoksen uhrina. Varsinaiset kuolinviestit koteihin toimittaa poliisi, sillä se on viranomaistehtävä. Joskus, kun viesti on viety, poliisi soittaa Jaani Vilkkilän paikalle ihmisten tueksi.

– Omaisten kohtaamiset ovat raskaita tilanteita. Muistutan silloin itseäni siitä, että omalle kohdalleni ei ole sattunut mitään niin traagista, että nyt olen täällä näitä ihmisiä varten ihan kokonaan.

Vilkkilän mielestä tärkeintä on olla vain läsnä ja ottaa vastaan ihmisen reaktio, oli se millainen hyvänsä.

– Ihminen itse tuottaa sen tärkeimmän, vaikenemisen, puhumisen tai muun. Muistutan perusasioista: hengitä, syö, juo, nuku. Järkyttynyt ihminen ei välttämättä muista syödä.

– Hiljan kuoli yksi teini-ikäinen poika. Hän oli sanonut omille vanhemmilleen, että teidän täytyy nyt vaan jatkaa elämää. Näin se on – oli tapahtunut mitä tahansa, elämää on jatkettava. Kuoleman läheisyys tuo nuorellekin ihmiselle rajatonta viisautta, Vilkkilä pohtii.

Rikoksen tekijöiden omaisia on Jaani Vilkkilän mukaan äärettömän hankala tavoittaa.

– Se häpeän kokemus on niin valtava.

Ihminen itse tuottaa sen tärkeimmän, vaikenemisen, puhumisen tai muun.

Äikänopeksi tai papiksi

Vilkkilän päätös opiskella papiksi syntyi lukiossa. Suuri vaikutus oli sillä, että hän oli mukana seurakuntanuorissa.

– Toinen vaihtoehto olisi ollut äikänope. Minulla oli aina niin älyttömän hienot äikänopet. Mutta seurakunnassa tajusin, että tätä haluan tehdä työkseni.

Vilkkilän äiti kuului kirkkoon, isä ei, eikä kuulu vieläkään.

– Me kunnioitamme toistemme valintoja. Isä suhtautuu kuitenkin kirkkoon myönteisemmin kuin aiemmin. Itse tiesin seitsemänvuotiaana, että uskon Jumalaan.

Vilkkilällä oli ala-asteella kristitty opettaja, joka antoi oppilaiden pitää toisilleen aamuhartauksia.

– Olen jälkeenpäin miettinyt, että sen open usko oli hirveän raikasta kristillisyyttä. Siinä ei ollut mitään pakkoa tai painostusta. Sillä opella oli suuri vaikutus elämässäni.

Baletti tuo vastapainoa

Jaani Vilkkilä ei lue vapaa-ajallaan rikosuutisia.

– Luen vain lööpit. En ihan vielä aamiaispöydässä halua olla siinä maailmassa, joskaan en pakonomaisesti välttele rikosuutisia. Poliisiautoja katson toisin silmin, että onko tuttuja.

Hyvää vastapainoa työlle antaa yllättävä harrastus, baletti.

– Näin lapsena balettiesityksen, jossa oli lennokkuutta ja voimaa. Sellaista olisin itsekin halunnut, mutta 80-luvulla pojat eivät muka tanssineet. Nyt minulla tuli neljä vuotta täyteen miesten balettiryhmässä. Opemme on tosi pro ja ihmettelen, miten hän viitsii opettaa meitä keski-ikäisiä ukkoja, Vilkkilä nauraa.

Baletin lisäksi työstä palauttavat pitkät pyöräretket sekä perhe, johon kuuluu vaimo sekä 10- ja 8-vuotiaat tyttäret. Jaani Vilkkilän vanhemmat lapset edellisestä avioliitosta ovat jo täysi-ikäisiä, joista 18-vuotias kuopuskin on muuttanut omilleen. Myös lukeminen auttaa rentoutumaan.

– Olen alkanut lukemaan pidempiä pätkiä romaaneista, jotta ehdin kunnolla uppoutua toiseen todellisuuteen. Viime aikoina olen lukenut Haruki Murakamin kirjoja.

Työt eivät Vilkkilällä juuri siirry kotiin.

– Tosi harva tilanne on jäänyt ahdistamaan, koska lähes kaikissa niissä on ollut toivo läsnä. Kauhein tilanne oli sellainen, ettei yhdellä nuorella ollut peruskoulun jälkeen ollut kahdeksaan vuoden mitään suuntaa. Hän on ollut ainoa tapaamani rikoksen tekijä, joka ei ole kyennyt hahmottamaan tulevaisuutta, että mitä tekisi tuomion jälkeen.

– Sanoin, ettei tarvitse olla mitään erityisen hienoa, kunhan on jotain mikä pitää itsekunnioituksen yllä ja jokin struktuuri. Siinä kohtaamisessa oli tiettyä toivottomuutta, siksi se ahdisti minua pitkään.

Jaani Vilkkilä on kohdannut myös vakavien rikosten tekijöitä, kuten tappoihin ja murhiin syyllistyneitä henkilöitä.

– Kaikki tietävät, että ovat tehneet väärin. Toisen ihmisen tappaminen jäytää ja asian kanssa pitää vain yrittää jotenkin jatkaa elämää. Inhimillisyys tihkuu näistä ihmisistä läpi – jokainen haluaisi takaisin tavalliseen elämään, joka meistä muista voi tuntua joskus niin tylsältä. Mutta on kauheaa, kun sen menettää.

Joinakin raskaina hetkinä asiakkaiden kanssa Jaani Vilkkilä on pohtinut, miksi hän haki niin haastavaan työhön.

– Sitten ajattelen, että en minä yksin tätä tee. Eräs vanha lähetystyöntekijä sanoi, että minne tahansa menettekin, Kristus on ollut jo siellä. Ehkä hän on jopa juuri nyt täällä.

Teksti: Misku Välimäki
Kuvat: Timo Pekka Kaskinen

Juttu on julkaistu 6.6. ilmestyneessä Kiikari-lehdessä