Takana on kohta kolmas viikko ennen kokematonta poikkeustilaa. Silti edessä on vielä kestoltaan epävarma ajanjakso, jolloin meiltä kaikilta kysytään voimaa ja sietokykyä.

Moni elää poikkeustilaa ristiriitaisin tuntein.

Oma elämä on saattanut liikahtaa pykälän verran hitaampaan ja rauhallisempaan suuntaan, kun monet kodin ulkopuoliset tekemiset ja menemiset ovat karsiutuneet pois. Toisaalta on vaikea olla vastaanottamatta tietoa, että virustaudin voimakkain aalto on vasta edessä. Vielä emme tiedä, milloin se tulee ja kuinka voimakas siitä tulee.

Mielen myllerrystä voi kuvata järki-minän ja tunne-minän kamppailuna. Vaikka järkiminä laskeskelisi todennäköisyyksiä ja toteaisi, ettei itse tai läheinen ole pahimmassa riskissä, tunneminä vetää hartiat korviin ja varautuu. Kriiseissä ulkoisten uhkien ja rajoitusten puristus on kova.

Moni on huomannut, että on alkanut väsyttää. Keho tekee omaa varautumistyötään pyytämättä.

Ne aivojen osat, joiden tehtävänä on huolehtia eloonjäämisestämme, ovat niin vanhaa perua, että järkipuhe on niille lähestulkoon pelkkää kohinaa.

Niitä täytyy lähestyä sellaisella tavalla, jota ne ymmärtävät.

Aivan ensimmäisenä voi lausua itselleen kiitoksen. Hieno juttu, eloonjäämissysteemit ovat toiminnassa! Olisi erikoista, jos maailmanlaajuisen epidemian keskellä mikään ei huolestuttaisi.  

Kiitoksen myönteistä energiaa ymmärretään kyllä siellä aivojen syvimmissä osissa asti.

Toiseksi eloonjäämissysteemiään voi yrittää säästää.  Rajoita yksinkertaisesti altistusta korona-aiheisille spekulaatioille ja skenaarioille. Uutiset kerran päivässä riittävät asioista perillä pysymiseen oikein hyvin.

Älä siis säikyttele itseäsi tarpeettomasti. Jos olet terveenä, mene mieluummin vaikka kävelylle.

Kolmanneksi voi ja kannattaa pitää kiinni niistä rutiineista, joita mikään ei edelleenkään estä.

Kaikki, mikä toistuu arjessa niinkuin ennenkin, viestii myös sanoja ymmärtämättömille aivojen osille turvallisuudesta.

Turva on nyt se, mitä me kaikki kaipaamme - myös ne, jotka järjenvastaisesti vielä kiistävät koko tilanteen olemassaolon. Tarvittaessa yksi turva voi olla yhteydenotto omaan seurakuntaan tai perheneuvontaan.

Kirsi Hiilamo, rovasti, perheneuvoja
Helsingin seurakunnat