Dostojevskin teos Rikos ja rangaistus on yksi upeimmista kirjoista, jonka olen ikinä lukenut. Luen sitä toista kertaa. Ihan kirjan alkupuolella minut pysäytti pieni yksityiskohta, tarinan pieni sivuhaara, jossa kerrotaan ystävyksistä Raskolnikov ja Razumihin: ”Raskolnikov ei ollut käynyt hänen luonaan neljään kuukauteen; Razumihin taas ei edes tiennyt, missä Raskolnikov asui. Pari kuukautta sitten he olivat vähällä kohdata toisensa kadulla, mutta Raskolnikov kääntyi ja meni kadun toiselle puolelle, ettei Razumihin huomaisi häntä. Razumihin tosin oli huomannut hänet, mutta oli kulkenut ohi, koska ei tahtonut häiritä ystäväänsä.”

Tämä kohta, totaalisen pieni yksityiskohta tässä suurteoksessa vaikutti minuun todella syvästi. Razumihinillä olisi ollut täysi oikeus loukkaantua ystävälleen, joka ei tervehtinyt häntä vaan päinvastoin oikein vaihtoi kadun puolta. Eihän ystävä tee niin! Tällä kertaa teki. Miten kunnioittavaa, ymmärtäväistä, hyväksyvää ja armollista olikaan Razumihinin käytös, kun hän salli ystävälleen sen, että tämä väistää häntä. Ilmeisesti luottamus heidän ystävyyssuhteessaan oli niin vankalla tasolla, että se kesti sen väistämisen.

Ystävyys on elintärkeä asia. Ei me ihmiset pärjätä yksin. Me haluamme kuulua joukkoon, tuntea yhteyttä toisiin ihmisiin, olla toisille tärkeitä, rakastettuja. Eikö rakkaus parhaimmillaan ole juuri niin vahvaa, ettei sitä uhkaa pieni etäisyyden ottaminen, ei edes yleensä loukkaavana pidetty teko? Kuinka suurta rakkautta onkaan se, että sellaisessa tilanteessa pystyy näkemään toisen tarpeen siihen väistämiseen, ettei vaadi selityksiä vaan sallii sen.

Minun paras ystäväni kuvainnollisesti väisti toiselle puolelle katua reilu vuosi sitten. Hän kertoi minulle, ettei hän halua olla yhteyksissä kanssani. Edelleen satuttaa ajatella sitä. Razumihinin kautta sain nyt uuden perspektiivin asiaan. En tiedä, tuleeko meistä vielä joskus ystäviä, jotka ovat yhteydessä toisiinsa. Siihen asti voimme olla ystäviä, jotka kulkevat eri puolella katua. Minä toivon ja rukoilen, että sillä ystäväni puolella paistaa aurinko.

Laura ”Late” Mäntylä

Helsingin yliopistolaisten ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen pappi