Kirkon kiistat koskevat usein sitä onko evankeliumi alistettu inhimillisen aatteen, “ajan hengen”, palvelukseen. Joidenkin mielestä sitä tapahtuu, kun vihitään homopareja tai naisia papeiksi. Minun mielestäni sitä tapahtuu koko ajan. Kirkon perinteinen yksilö- ja ihmiskeskeinen teologia on individualistisen kapitalismin hengellinen vastinpari, joka uusintaa vallitsevia tuhoisia valtarakenteita.

Kirkon patriarkaalinen, hierarkioita ja jakolinjoja ylläpitävä kieli on murrettava ja evankeliumi sanoitettava uusin kielikuvin, metaforin. Mutta mikä on se kristinuskon aatteista vapaa sanoma? Eikö se ole se, että maailmankaikkeus ei ole välinpitämätön ja vihamielinen meitä kohtaan vaan, että on olemassa ylipersoonallinen voima, joka on elämän puolella ja joka haluaa saattaa sen täyttymykseen, ja että tämä kaikki on tullut esiin Jeesus Nasaretilaisen elämässä, kuolemassa ja ilmestyksissä.

Millä tavalla me tuomme tämän esiin? Perinteinen vastaus on ollut, että isä-Jumalaa vastaan rikkoneen syntisen pitää uskoa Jeesukseen, jotta saa synnit anteeksi ja pääsee taivaaseen. Tämä oppi on pyrkinyt ilmaisemaan evankeliumin totuutta, mutta toimiiko se enää nykyisessä maailmassa? Minun mielestäni ei. Se on liian kapea ja rangaistuskeskeinen.

Jeesus ei kuollut meidän syntiemme tähden, vaan manifestoi, osoitti, että todellisuuden kantava ja perimmäinen voima on Jumalan tinkimätön rakkaus, joka asettuu kaikkien tarpeessa olevien, sorrettujen, ulossuljettujen rinnalle. Pirstaloitunut, jakautunut, ekologisen tuhon partaalla oleva maailma tarvitsee kokonaisvaltaista pelastuksen sanomaa, joka koskee koko luomakuntaa ja yhdistää kaikki ihmiskohtalot, vahvistaa tunnetta keskinäisestä yhteydestä ja riippuvuudesta.

Olemme yhtä koko luomakunnan kanssa. Todellisuus on yksi ja jakamaton. Mikään ei ole ulkopuolella vaan kaikki ovat osa valtavaa kosmosta. Jumala on äiti ja maailma on Jumalan ruumis, joka sulkee koko luomakunnan syliinsä, ihmiset uskonnoista ja aatteista riippumatta.

Kai Sadinmaa
pappi, kirjailija