Keskimmäinen sai Hello Kitty –kellon lahjaksi äidiltäni, siis mummiltaan, kymmenen vuotta sitten jouluna. Silloin hänellä oli pitkät vaaleat hiukset, hän rakasti leikkiä muovieläimillä ja käytti vain vaaleanturkooseja vaatteita.

Hello Kitty –kellossa on japanilaisen kissahahmon kuva ja numeroiden kohdalla on kimaltavat muovitimantit. Se laitettiin lastenhuoneen oven päälle mittaamaan aikaa. Siinä se pysyi, kunnes otin sen mukaani, olihan se äitini ostama, avioeron tavaroiden jakoperuste.

Kodit muuttuivat, keskimmäinenkin kasvoi. Leikeistä tuli meikkaamista ja vaatteet hän valitsi uusin tyylikkyysperustein. Hello Kitty -kello pysyi. Viime syksynä keskimmäinen otti asian esille. ”Pitäisikö meillä olla joku tyylikkäämpi kuin tuo lasten kello? Olimme nuorimmaisen kanssa samaa mieltä, mutta joku outo tahmeus esti toimimista. Keväällä kello edelleen raksutti keittiössä.

Se oli aina ollut kovaääninen kello, mutta nyt se oli ruvennut häiritsemään. raksutus kuului viereiseen huoneeseen ja tietenkin keittiöön ja olohuoneeseen. Päättäväisyyden puuskassa marssin kauppaan. Vielä kellohyllyllä iski epäröinti. Mistä tiedän kuinka kovaa ääntä uusi kello pitää? Kysyn makumielipiteet tyttäriltä: ”entä Hello Kitty –kello?!” vastasi nuorin. Sain ostokset suoritettua ja kellon paikalleen. Sen ääni on hiljainen ja ulkomuoto tyylikäs. Katselen sitä tyytyväisenä joka aamu ja ihailen sen hiljaista käyntiääntä iltaisin. Hello Kitty –kellon aika on ohi.