Vanha ystävä kävelee vastaan. Tai oikeastaan kävelen hänen syliinsä.

”Mä oon ajatellu sua!”

”Niin mäkin sua. Viime aikoina ihan hirveästi. Luuletko että me voitais joskus vielä tavata oikeasti?”

”Kyllä mä luulen. Palataan.”

Kotimatkalla ajattelen, kuinka usein olen käynyt samanlaisia keskusteluja. Vanhoja, rakkaita ihmisiä vuosien varrelta. Kaipuuta istua taas rauhassa juttelemaan. Lopulta aina kuitenkin elämän tuhat ja sata sitä ja tätä hukuttavat alleen kaipauksen. Emme koskaan tapaa.

Illalla kännykkä piippaa. Viestissä on kuvia kalenteriaukeamista. Tyhjät kohdat on kehystetty sydämmillä, joissa lukee: aikaa sulle.