Joululoman junamatka on pitkä. On hyvää aikaa tehdä niin kutsuttu realitytsekkaus otskikolla ’joulun pyhien jälkeinen budjetti’. Lopputulos on kohtuullisen onneton. Vaikka käännän numeroita miten päin tahansa, HSL:n lipun, sen pakollisen, jälkeen jää perheelle 80e ruokaan ja elämiseen reiluksi kahdeksi viikoksi.

Lohdutan itseäni toteamalla, että kuivakaappi ja pakastin ovat täynnä syötävää. Kukaan ei tule näkemään nälkää. Kaikki elämän perusteet ovat kunnossa. Kaikki tärkeimmät asiat ovat ilmaisia: ihmissuhteet, luonnossa liikkuminen ja terveys. Museokortti ja salikorttikin ovat voimassa vielä pari kuukautta ja pari elokuvalippua käyttämättä. Oikeasti ei ole mitään hätää kuten ei ole koskaan ennenkään ollut.

Silti rintakehään hiipii tuttu raskaus.

Yhtäkkiä havahdun kummalliseen kolinaan. Jonkin ajan kuluttua juna pysähtyy ja kaijuttimista kuuluu konduktöörin järkyttynyt ääni: ”Junan alle on jäänyt ihminen. Odotamme pelastuslaitoksen saapumista.”

Junavaunussa katselemme epäuskoisina toisiamme. ”Sanoiko se oikeesti mitä mä luulen sen sanoneen?” ”Joo sanoi se, että ihminen on jäänyt junan alle.” Hämärästi huomioin etteivät ihmiset kaiva kännyköitään esille. Istumme hiljaa.

”Kuoleman todellisuus kirkastaa elämän lahjan ihmeellisyyden”, sanoi ystävä aiemmin syksyllä. Ajattelen häntä, joka oli raiteilla, sukulaisia, ystäviä, junan kuljettajaa ja pelastuslaitoksen työntekijöitä. Itku kuristaa kurkkua. Haluaisin lausua jonkun väkevän rukouksen, mutta mieleeni nousee ainoastaan huokaus: ”Lohduta Jumala”.

Elämä on lahja.