Päivällä he olivat vierailleen museossa. Juuri sisääntulon kohdalla oli alkanut opastettu kierros ja hän oli jäänyt joukon jatkoksi vaikka oikeastaan olisi halunnut kokea museon yksin. Tyttäret eivät tuollaisia miettineet, he liukenivat nopeasti omille teilleen. Hän ei nyt vain kehdannut lähteä joukosta, mitä opaskin olisi ajatellut?

Ei tällainen ollut hänelle tavatonta. Jos vain oli mahdollista taipua, hän teki sen. Ei halunnut olla vaivaksi tai herättää huomiota. Kyllä hän tiesi, että välitti muiden ihmisten mielipiteistä ihan liikaa, oman hyvinvointinsa kustannuksella.

Jälkikäteen hän kuvaili lapsilleen rehevästi oppaan jaarituksia ja pateettisia äänenpainoja. Miksi sä et sitten lähtenyt pois, tytär kysyi ja hän kiiruhti vakuuttelemaan, että oli opastuksesta ollut hyötyäkin. Hän vain ei pitänyt valmiiksi sanoitetuista kokemuksista.

Mutta myötäileminen jäi vaivaamaan. Kyllähän yhden museokierroksen pärjäsi, mutta kyvyttömyys ilmaista omia toiveita oli ajanut hänet myös ihmissuhteisiin, joissa hän oli voinut tosi huonosti.

Illalla hän mietti, pitäisikö opetella sanomaan ei, vaikka tällaisissa vähäpätöisissä ja kestettävissä hetkissä. Vastaus tuli mieleen vasta aamulla. Tätä en halua siirtää lapsilleni ja kuitenkin koko ajan näytän esimerkkiä siitä, ettein omia toiveitaan kannata kuunnella. Outo päättäväisyys valtasi mielen. Jatkossa vastaavat tilanteet ovat mitä parhainta harjoittelumaastoa. Kyllä hän uskaltaisi, hän oppisi.

Lue lisää Pala taivasta -tekstejä