Pimeys ja minä emme ole koskaan olleet ystäviä. Kuuntelen häkeltyneenä ystävää, joka hehkuttaa kaamoksen ihanuutta: ”Keväällä on kamalaa, kun valo on kirkasta. Pitää sulkeutua pimeään komeroon aina välillä että kestää.” Minä puolestani haluaisin sulkeutua kirkkaaseen valoon. Kaipaan sinistä taivasta, silmiä häikäisevää loistetta, elämää kohisten synnyttävää auringon paistetta.

Valon kaipuussa pyydän lasta lähtemään kaverikseni pimeään iltaan katsomaan kaupungin valoja. Ihailemme keskustan tuikkivia valonauhoja ja hihkumme jokaisen uuden valorakennelman kohdalla. Siunattuja olkoon kaikki kaupungin päättäjät, jotka ovat vuosi vuodelta lisänneet kaupungin jouluvalaistusta.

Kotimatkalla katselen jälleen pimenevää maisemaa. Jouluvalojen riemukas tuike himmenee kilometri kilometriltä junan kolistellessa kotia kohti. Lapsi keskeyttää ajatukseni osoittaen kauppakeskuksen mainoskylttejä ja tokaisee tyytyväisenä: ”Äiti kato, täälläkin on jouluvaloja. Ihania, eikö sustakin?”

Lue lisää Pala taivasta -tekstejä

‍