Liian iso
ikävä

Anna minun upota tähän suruuni

rajoittamattomasti

niin kauaksi kuin se minut huolii.

Ymmärrän toki sitä mitä yrität sanoa.,

mutta juuri nyt

sanasi ovat täysin tyhjiä.

Vähättelyssään ne olisivat jopa loukkaavia,

ellen tuntisi sinua paremmin.

Minä en halua unohtaa, en piristyä,

en suunnitella tulevaa, en tehdä jotakin muuta.

Ystäväni, tämä suru on kaikki, mitä minulla on.

Älä ota sitä minulta pois.

Heta Saarelainen

Lastenklinikan
sairaalapastori Johanna Tammelin korostaa, että suruun kuuluvat
kaikenlaiset tunteet. Vanhemmat saattavat kokea syyllisyyttä lapsen kuolemasta.
Suru muistuttaa jonkin verran masennusta. Se vie toivon tulevaisuudesta.
Masennuksesta ei ole kuitenkaan kyse, sillä pahalle ololle ja tuskalle on
syynsä. Omista tunteista ei kuitenkaan
kannata kokea syyllisyyttä. Menetyksen keskellä voi kokea myös ilon hetkiä
elossa olevista lapsista tai ystävistä, jotka jaksavat tukea.

-
Kaikki
epänormaalilta tuntuva käytös ja tunteet ovat normaaleja lapsen kuoleman
jälkeen, sillä lapsen kuolema ei ole normaali tilanne. Vaikka surusta
ylitsepääseminen voi tuntua mahdottomalta, sen kanssa voi oppia elämään,
Tammelin sanoo.

Vanhemman identiteetti surussa

Suru
muokkaa ja muuttaa vanhemman identiteettiä. Teologian tohtori Harri Koskela on
tutkinut väitöskirjassaan vanhempien henkisiä, hengellisiä ja sosiaalisia
kokemuksia lapsen kuoleman jälkeen. Koskela on myös itse kokenut oman lapsen
menetyksen.

Lapsen
menettäminen jakaa vanhemman elämän kahteen jaksoon: ennen ja jälkeen
menetyksen. Koskela havaitsi tutkimuksessaan, ettei suomen kielestä löydy
kuitenkaan sanaa kuvaamaan menetyksen jälkeistä tilannetta.

-
Puolisonsa
menettänyt on leski ja vanhempansa menettänyt orpo, mutta miksi kutsutaan
lapsensa menettänyttä? Koskela kysyy.

Lapsensa
menettäneen vanhemman identiteetin muutos on hyvin syvälle menevä ja
kokonaisvaltainen kokemus – jopa siinä määrin, että lapsensa menettäneille
toivottaisiin olevan jokin nimitys. Koskela on kehittänyt sanan "varpo"
kuvaamaan lapsensa menettänyttä vanhempaa. Varpo tulee sanoista vanhempi ja
orpo.

Surun
pitkäkestoisuus saattaa yllättää vanhemman: aika kuluu, mutta suru kestää. Ei
ole olemassa mitään ohjeellista suruaikaa, jonka puitteissa suru tulisi
käsitellä.

-
Uuden surukäsityksen
mukaan suruprosessin tehtävä ei ole suinkaan kiintymyssiteen irrottaminen
kuolleesta lapsesta vaan kiintymyssuhteen muuttuminen mielikuvien ja muistojen
tasolla toimivaksi, Koskela sanoo.

Vanha
surukäsitys piti surua työnä, joka saatetaan loppuun. Nykyinen surukäsitys
määrittelee surun pikemminkin prosessiksi, jonka avulla lapsen kuoleman kanssa
opitaan elämään.

Pahimmasta
suruvaiheesta selviytymiseen auttaa läheisten ja vertaisryhmien tuki sekä
ammattilaisten apu. Erilaiset avunmuodot täydentävät toisiaan, ja on tärkeää,
että vanhempi saa mahdollisimman monipuolista tukea.

-
Lähimmäisiltä saa
tukea jaksamiseen, ammattiauttajilla on taas erilaista tietoa ja näkemystä kuin
lähimmäisillä. Vertaisryhmissä ymmärretään puolestaan surun
kokonaisvaltaisuutta ja sen vaikutuksia kaikkiin elämän osa-alueisiin, Koskela
sanoo.

Myös
hengellisyys osoittautui tutkimuksessa merkittäväksi avun lähteeksi.
Rukoilusta, Raamatun lukemisesta ja seurakunnassa käymisestä sai tukea omaan
elämään.

-
Ajatus lapsen
uudelleen näkemisestä tuo lohtua. Tässä ajassa ollaan muistojen tasolla, mutta
iankaikkisuudessa voi vielä kohdata menetetyn lapsen, Koskela sanoo.

Hengellisyyteen
liittyvät kysymykset voivat aiheuttaa vanhemmalle myös ahdistusta. Koskela
havaitsi, että ennen lapsen kuolemaa Jumala saatettiin kokea pelkästään
turvallisena ja rakastavana. Kuoleman jälkeen suhde Jumalaan oli taas
ristiriitaisempi. Saatettiin pohtia sitä, miten kaikkivoipa ja rakastava Jumala
antoi oman lapsen kuolla.

Itse
koen asian niin, että jos on olemassa kaikkivaltias Jumala, joka on luonut koko
universumin, miten minä, pieni ihminen, pystyisin ymmärtämään Jumalan
suunnitelmat ja aivoitukset? Jumala on suurempi kuin meidän ymmärryksemme, ja
hänen suunnitelmansa jäävät meille täällä ajassa monesti mysteereiksi, Koskela
sanoo.

Perheen muut lapset surun keskellä

Kaikki huomio saattaa aluksi
kiinnittyä vanhempiin ja perheen muut lapset saattavat jäädä ulkopuolisiksi
vanhempien surussa. Menetys koskee koko perhettä. Siksi onkin tärkeää muistaa,
että myös lapsi suree, vaikka se ei aina ulospäin näkyisikään.

-
Ennen ajateltiin, että olisi parempi olla
puhumatta kuolemasta, jotta lapsi unohtaisi ja voisi jatkaa elämäänsä. Lasta
suojellakseen vanhemmat saattoivat sepittää tarinoita siitä, mitä kuolleelle
oli tapahtunut sen sijaan, että olisi kerrottu totuus, yhteisen seurakuntatyön
lapsityönohjaaja Satu Laakso kertoo.

Lapset huomaavat ja ymmärtävät paljon enemmän kuin
vanhemmat ehkä ajattelevat. Lapsi saattaa syyllistää itseään sisaruksen
kuolemasta tai vanhempien surusta. Sen vuoksi onkin tärkeää keskustella kuolemasta
lapsen kanssa avoimesti ja lapsen kehitystasolle sopivalla tavalla: yhdeksänvuotias
ymmärtää kuoleman lopullisuuden eri tavalla kuin viisivuotias. Lapsen kysymyksiä ja pohdintoja ei pidä säikähtää, vaan
vanhempi voi keskustella yhdessä lapsen kanssa tapahtuneesta. Puhumattomuus
synnyttää vaikenemisen kulttuurin ja jättää lapsen helposti yksin surunsa
kanssa.

Vanhemman voi olla vaikeaa löytää voimia lapsen kanssa
keskusteluun, kun oma suru tuntuu ylitsepääsemättömältä. Lapselle voi hakea
tukea suruprosessiin myös lasten sururyhmistä. Seurakunnissa järjestetään
mahdollisuuksien mukaan esimerkiksi lasten sururyhmiä ja perheiden suruleirejä,
joissa lapsilla on mahdollisuus käsitellä kuolemaa ja surua.

Sururyhmät ovat vertaistukiryhmiä, eivät terapiaa, mutta
niissä voi olla terapeuttisia elementtejä. Sururyhmissä uskonnollisuus nousee
lapsen omista kysymyksistä ja lähtökohdista. Lapsella on mahdollisuus
keskustella hengellisyyteen liittyvistä kysymyksistä seurakunnan työntekijän
lisäksi myös ryhmän muiden lasten kanssa.

Kuolemaa voi lasten kanssa käsitellä esimerkiksi kirjojen
ja toiminnan kautta. Pieni lapsi käsittelee suruaan eri tavoin kuin aikuinen ja
tarvitsee usein oheistoimintaa omien tunteidensa ilmaisuun.

-
On olemassa paljon hyviä lapsille suunnattuja
kuva- ja satukirjoja, joiden kautta aihetta voi lähestyä. Myös liikunta, musiikki, kuvataiteet ja leikkiminen tarjoaa lapselle
mahdollisuuden kertoa, miltä hänestä tuntuu. Lapselle on usein tärkeintä se,
että aikuinen on läsnä ja kuuntelee, Laakso sanoo.

Apua ja tukea lähimmäisiltä

Oman lapsen kuolema voi lamauttaa
toimintakyvyn täysin ja pelkästään sängystä nouseminen saattaa tuntua
mahdottomalta. Sielunhoidon asiantuntija
Virpi Sipola painottaa, että vanhemman ei tarvitse jäädä yksin surunsa
kanssa. Apua voi hakea esimerkiksi sururyhmistä, diakoneilta tai seurakunnan
päivystävältä pappilta. On hyvin tärkeää, että sureva vanhempi muistaa hakea apua, kun
oma jaksaminen on vaakalaudalla. Vertaistukea järjestää Käpy-yhdistys

- Jos
apua ei pysty itse hakemaan, korostuu lähipiirin tai tuttavien rooli, Sipola
sanoo.

Surun
määrää ja laatua ei voi kukaan toinen lähteä arvostelemaan tai arvottamaan.
Kohtuun kuolleen lapsen vanhemmat surevat eri tavalla ja eri asioita kuin
teini-ikäisen lapsen menettäneet. Vaikka
suru saattaa lapsen kuoleman ajankohdasta ja tavasta riippuen olla erilaista,
on se aina yhtä oikeutettua. Auttamisessa onkin tärkeää edetä surevan ehdoilla
ja perheen selviytymiskeinoja kunnioittaen.

-
Lapsensa menettäneet korostavat usein
läsnäolon merkitystä ja myös ihan käytännön apua. Kun perhe joutuu tällaisen
kaaoksen keskelle, meidän on oltava vahvoja. Se ei tarkoita sitä, ettemmekö
voisi liikuttua, kyynelehtiä heidän kanssaan, Tammelin muistuttaa.

Auttajan on pystyttävä itse
luottamaan tulevaisuuteen, vaikkei sureva siihen pystyisikään. Omasta hyvinvoinnista on tärkeää huolehtia,
muuten on mahdotonta auttaa muita.

-
Meissä on asuttava
toivo, jotta voimme olla tukena muille, Tammelin sanoo.