Virret tauluun ja kolehtipussit kiertoon. Siinä monen mielikuva suntion työstä. Todellisuudessa suntion tärkein tehtävä on varmistaa, että ihmisen ainutkertainen juhla toteutuu kaikilta osin niin hyvin kuin mahdollista.

Yliopistolla ja Työtehoseurassa työskennelleestä biologi Maija Castrénista, 72, tuli suntio vastoinkäymisten myötä: ensin oli luovuttava työpaikasta, sitten kuoli mies.

”Sen jälkeen kävin muutamia kertoja Myyrmäen kirkossa – kuten lesken vähän kuuluukin”, hän nyt naurahtaa.

”Siellä eräs seurakunnan papeista kopautti pääsiäisen alla kahvijonossa olalle ja pyysi mukaan pääsiäisnäytelmään ja sen talkoisiin. Vähän myöhemmin ylivahtimestari kysyi, voisinko hypätä korvaamaan estyneen suntion paikan.”

”Sen keikan tein vapaaehtoisena, mutta sitten tajusin, että tästähän voisi saada myös rahaa. Työttömyysputkeen kun en halunnut jäädä.”

Tämän seurauksena Castrén pyrki Seurakuntaopistolle alan koulutukseen. Silloinen yliopettaja oli aluksi sitä mieltä, ettei tutkinnon jo omaavan aikuisen tulisi viedä opiskelupaikkaa joltain nuoremmalta, mutta lopulta hänenkin näkemyksensä muuttui. Onneksi.

Keikkasuntio hälytetään paikalle tarvittaessa.

Opintojen ohessa Castrén teki tilapäistöitä ja toimi valmistuttuaan Vantaankosken seurakunnassa kolmisen vuotta määräaikaisena suntiona. Nyt hän on eläkkeellä, mutta keikkatyöt kiinnostavat edelleen. Niitä hän tekee Paavalin seurakunnassa vaihtelevasti: kaikkiin viikkoihin ei tunteja ilmaannu, välillä niitä on useita kymmeniä.

”Olen koukuttunut tähän työhön. Tämä on hauskaa ja palkitsevaa. Ja tekee hyvää lähteä silloin tällöin pois kotoa. Välillä myös kuulee hyviä konsertteja, vaikkei niihin voikaan heittäytyä täysillä, koska samalla tarkkailee, ettei kukaan saa sydänkohtausta tai aiheuta häiriöitä. Ja kertyyhän tästä jotain taskunpohjallekin”, hän myöntää.

Toki vastaan tulee raskaampiakin hetkiä: suuret tilat on saatava eri tilaisuuksien välillä kuntoon usein todella kiireessä.

”Valkoinen laattalattia on kurainen jo yhden kävijän jälkeen, ja etenkin tänä kesänä koivun siemeniä on tullut sisälle runsaasti, mikä tekee heti epäsiistin vaikutelman.”

Sillä on merkitystä, koska jokainen tilaisuus on kullekin ihmiselle suuri ja ainutlaatuinen.

”Niin hautajaisissa, vihkiäisissä kuin kasteissa koetaan, että ’kukaan muu ei ole koskaan ollut tällaisessa tilanteessa’. Meidän tehtävä, ja ilo, on palvella ihmisiä mahdollisimman hyvin ja varmistaa, että tilanteesta kuin tilanteesta jää hyviä muistoja”, Maija Castrén painottaa.

Suntion työ ei ehkä näy, mutta jos hän ei tee työtään, sen kyllä huomaa.

Suntion työn sisältöä ei juurikaan tunneta. Yleinen näkemys Castrénin mukaan on, että suntio vain panee virret taululle ja kolehtihaavin kiertämään. Myös itse sana on monelle täysin tuntematon.

”Eräskin kollega sai valmistuttuaan työtarjouksia Siuntiosta. Toiselle työvoimaviranomainen tarjosi töitä koulunkäyntiavustajana.”

”Suntion työ ei näy, mutta jos hän ei tee työtään, sen kyllä huomaa”, Castrén tiivistää.

Onneksi työtä arvostetaan työyhteisössä, johon keikkasuntiokin tuntee kuuluvansa, vaikkei muun muassa vakiopalavereihin osallistukaan.

”Joulumuistamissakin minut huomioidaan kuin vakiotyöntekijä, ja kiitostakin annetaan.”

Toki juuri keikkasuntio on monissa hätätilanteissa apuun kutsuttu pelastava enkeli.

Ja totuushan on, että esimerkiksi papit eivät pärjäisi ilman suntiota, Castrén muistuttaa.

”Totta. Suntiot muun muassa tapaavat monet surevat omaiset ennen meitä ja kantavat osan kuormasta”, kirkkoherra Kari Kanala vahvistaa.

”Olen onnellinen, että meillä on niin työhönsä ja ihmisiin sitoutuneita suntioita.”

On suuri rikkaus voida tuottaa ihmisille iloa ja hyvää oloa.

Erityisen antoisaa Maija Castrénin mielestä on se, että työssä näkee hyvin erilaisia ihmisiä: juhlakansaa toimituksissa, diakonian asiakkaita kirkon aulassa, ”ketä tahansa” keskiviikkojen avoimessa ruokailussa. Sen myötä työ on kasvattanut häntä ihmisenä.

”Huomaan varmaan entistä paremmit muut ihmiset. On syntynyt halua kuunnella, sanoa jotain rohkaisevaa. On suuri rikkaus voida tuottaa ihmisille iloa ja hyvää oloa.”

”Joskus joku tilaisuudessa ollut vieläpä soittaa ja kiittää. Silloin on itselle ilo toivottaa hänet tervetulleeksi uudelleen.”

Teksti: Erja Saarinen

Kuvassa suntio sytyttää alttarikynttilät. Krusifiksi on jalasjärveläisen Elias Ilkan (1889-1968) tekemä. Antependium on tekstiilitaitelija Helena Vaarin käsialaa. Hopeiset kynttilänjalat on takonut Henry Ericsson.

Lue lisää uratarinoita ja tutustu avoimiin työpaikkoihin: