Kun Malmin seurakunta perustettiin 70 vuotta sitten, ensimmäiseksi kirkkoherraksi valittiin 38-vuotias, leskeksi jäänyt Lauri Huovinen. Hän muutti Kunnantielle keskustasta pienten lastensa kanssa ja alkoi paimentaa seurakuntaa, jota silloinen piispa kuvaili kokonsa puolesta Suomen vaikeimmin johdettavaksi. Kirkkoherran pojille Malmista jäi kuitenkin päällimmäiseksi mieleen vahvat sosiaaliset siteet ja keskinäinen huolenpito.

“Iltaisin ruokapöydässä puhuttiin aina siitä, kenen luona isä oli käynyt”, muisteli lapsuuttaan Malmin kirkkoherran poikana Sakari Huovinen Malmin kirkolla maaliskuun lopulla.

Nuorena kuolleestä äidistään kirjan kirjoittanut emerituspiispa Eero Huovinen ja suremaan jääneestä isästään kirjoittanut nuorempi veli Sakari Huovinen puhuivat Kirsi Ojansuu-Kauniston ja Esko M. Laineen isännöimässä yleisötilaisuudessa, jossa pastori Laineen johdolla myös tutustuttiin alueen historiaan. Suuri tiilikirkko Malmille rakennettiin vasta paljon myöhemmin, kun Huoviset olivat jo muuttaneet Turkuun.

Helposti lähestyttävää väkeä vaikeissa olosuhteissa

“Isä kävi tällä alueella sadoissa kodeissa ja työläisalueen sosiaalinen ulottuvuus aukeni meille lapsille pienestä pitäen”, Sakari Huovinen kertoi. Kirjassaan isästään hän kertoo, että Lauri Huovinen piti koillishelsinkiläisiä rauhallisempina ja helpommin lähestyttävinä kuin keskustan asukkaita.

Alueen suurimmat kylät olivat 1950-luvulla Malmi ja Tapanila. Niistä oli juuri tullut kaupunginosia, kun Malmi oli liitetty Helsinkiin 1946. Muodonmuutos ei tapahtunut yhdessä yössä, sillä esimerkiksi kunnallistekniikka oli pitkään kehittymätöntä. Vettä haettiin kaivoista ja kunnolliset tiet puuttuivat.

”On vaikea kuvitella, miten huonoissa oloissa monet ihmiset elivät silloin. Isä kävi käynnillä jopa maakuopassa”, isoveli emerituspiispa Eero Huovinen lisäsi.

Alue tunnettiin 50-luvulla pitkälti samoista asioista kuin nykyisinkin: hautausmaasta, lentokentästä ja rautatieasemasta. Uudella seurakunnalla ei ollut omaa kirkkoa, mutta valtavasti jäseniä. Seurakunta rajautui lännessä Pitäjänmäkeen ja idässä Tammisaloon. Kymmeniä tuhansia ihmisiä tavattiin myös iltaisin kouluilla, kuten Karviaistien kansakoululla. Oma kirkko saatiin ostamalla ja kunnostamalla 1880-luvulla rakennettu puuhuvila, jossa oli pidetty aiemmin Helsingin maalaiskunnan kunnanvaltuuston kokoukset ja istuttu käräjät.

Lapsikuolleisuus oli vielä 1950-luvulla korkeaa eivätkä ihmiset eläneet kovin vanhoiksi. Joka kymmenes lapsi menehtyi ja harva ylsi yli 70-vuotiaaksi. Vihkimiset hoidettiin myös vanhaan tapaan aluksi torstaisin ja lauantaisin klo 13 ja sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen. Häistä alettiin sopia papin kanssa etukäteen vasta vuodesta 1954 alkaen. Seurakunnassa työskenteli lisäksi kolme diakonissaa, jotka tekivät 300 kotikäyntiä ja 700 käyntiä sairaan luokse vuodessa. Diakonissat hoitivat ihmisten terveyttä julkisen terveydenhuollon puuttuessa. Suosittu uusi polkupyörämalli Pyrkijä oli Malmilla 50-luvulla ahkerassa käytössä, sillä kaikilla papeilla ei ollut autoa.

Ankara isä, mutta lämmin ja läheinen pappi

Huovinen teki vuonna 1958 yli 800 kotikäyntiä. ”Henkilökohtainen kosketus on työn ehdoton edellytys”, hän kirjoitti. Hän laati itselleen myös ohjeet, miten käynnillä toisten kodeissa piti olla. Positiivisuus, täsmällisyys ja tahdikkuus olivat tärkeitä. Vierailun tuli olla lyhyt, mutta kiireetön. Huovinen saarnasi armoa muille, mutta oli poikiensa mukaan ankara itselleen.

”Voi oppia antamaan anteeksi ja saamaan anteeksi, mutta uskoa itse saaneensa anteeksi. Se voi olla vaikeaa”, pohti Eero Huovinen tunteidensa kanssa kamppailevan isänsä perintöä.

Huovisen veljesten lapsuutta väritti äidin kuolema ja isän suru. Kirkkoherra rakasti lastensa mukaan seurakuntaa, mutta kotona vetäytyi suruunsa ja töihinsä. Saarnoja ja kotikäyntejä oli satoja, mutta puhetta surun käsittelyyn ei riittänyt. Isänsä kirjeitä tutkineen Sakari Huovisen mukaan mielessä pyörivät kuoleman ajatukset. Eero Huovisen mukaan vaikeampaa kuin äidin menetyksen kokeminen itsessään, oli se, ettei kuolemasta ja ikävästä puhuttu lasten kanssa.

“Vaikeinta oli, ettei äidin kuolemasta koskaan puhuttu. Nyt olen ymmärtänyt, että isä ei kyennyt siihen”, hän sanoi.

Tuleva piispa sai ratkaisevat eväät Malmin seurakunnan nuorisotyössä

Eero Huovinen eli Malmilla nuoruutensa ja koki seurakunnan nuorten toiminnan itselleen ratkaisevan tärkeäksi.

Kirkon nuorisotyö alkoi kehittyä 50-luvulla omaksi ammatilliseksi alakseen. Ensimmäinen konfirmaatio Malmin kirkossa pidettiin vuonna 1953. Suurimmillaan rippikouluryhmään saattoi kuulua sata nuorta. Sakari Salovuori tarjosi pojille retkiä, kerhoja, raamattuopetusta ja lausuntaa, Anna-Maija Laitinen veti tyttökerhoja alueen kouluissa. Malmin nuorisotyötä 1950-luvulla johtanut Laitinen oli tärkeä hahmo monille sukupolville.

”Malmin seurakuntanuorten yhteisöllisyys on ollut minulle valtava sosiaalinen ja hengellinen pääoma. Siellä sain kokea jotakin siitä, mitä kristillinen elämä on”, Eero Huovinen muisteli. Seurakuntanuoret muodostivat tiiviin ja voimakkaan yhteisön.

“Olen sanonut, että jos on nuorena vähän hurskas, niin vanhana voi sitten löysätä”, Huovinen vitsaili. Hän työskenteli apulaisena nuorisotyössä ja piti muun muassa Pihlajamäen kansakoululla koripalloiltoja. Myös ensitreffit tulevan vaimon kanssa suuntautuivat Pihlajamäen kallioille.

"Älä pelkää" oli tunnuksena jo 50-luvulla

Sodan jälkeen yritettiin palata normaaliin, mutta avioerot yleistyivät ja alkoholismi sekä itsemurhat lisääntyivät. Seurakunta yritti vastata ajan tarpeisiin. Kasvavan perustoiminnan lisäksi alettiin 1956 järjestää seurakuntailtoja, joiden tarkoitus oli lujittaa toivoa ja vahvistaa sodan traumatisoimia ihmisiä. Teemana saattoi olla taistelu epätoivoa vastaan. “Seurakunnan slogan “Älä pelkää” tavallaan keksittiin jo silloin”, Laine totesi.

Jutun ovat laatineet toimittaja Salla Ranta ja pastori Esko M. Laine. Lähteenä on käytetty keskustelutilaisuutta Malmin kirkossa 29.3. 2022 sekä Sakari Huovisen kirjaa Isän kädestä - Lauri Huovisen ensimmäinen elämä. Teos 2020.