Mikaelin seurakunnasta eläkkeelle jäävä Eva-Lisa ”Eve” Lindström on tehnyt papin työtä 36 vuotta Itä-Helsingissä. Haudannut, vihkinyt, kastanut, konfirmoinut, ohjannut erilaisia ryhmiä ja bibliodraamaa, tehnyt työnohjausta, vetänyt retriittejä.

-Tuntuu, että parina viime vuonna aika on riittänyt lähinnä hautajaisiin ja jumalanpalveluksiin.

Evellä ei sinänsä ole mitään hautajaisia vastaan, päinvastoin. Hänen mielestään ne ovat kirkon ehkä tärkeintä työtä, ja hän kokee arvokkaana siunata ihmisiä heidän viimeiselle matkalleen.

-En ole ainoa pappi, joka kokee näin. Surun keskellä ihmiset tarvitsevat kirkkoa. Kun ihmisellä on surua, se on kuin pyhää maata, jolloin otetaan kengät pois jalasta, hän vertaa.

Kun ihmisellä on surua, se on kuin pyhää maata, jolloin otetaan kengät pois jalasta.

--On etuoikeutettua saada tehdä työtä alueella, jossa ajaton ja ajallinen kohtaavat. Elämän tarkoitus, pyhyyden ja Jumalan kokeminen, elämä ja kuolema. Se liittyy siihen, että kirkko on kirkko. Koen, että juuri sillä ulottuvuudella työskenteleminen on sitä arvokkainta.

Hautajaisten jälkeenhän omaisten prosessi vielä jatkuu. Eve on ohjannut lukemattomia sururyhmiä, ja huomannut, että vaikka surua on monenlaista, se on myös yhteistä.

-Vertaistuelle on tarvetta, ja sille on hyvä olla tilaa. Naiset saavat usein ryhmistä apua itselleen, miehet kenties surevat eri tavalla. Vaikka kokemuksia ja surun suuruutta ei voi verrata, ei kukaan muu lohduta tai ymmärrä toista yhtä hyvin kuin saman kokenut. Ryhmän tehtävä on antaa tilaa käsitellä surua, ja auttaa pääsemään eteenpäin.

Eve asui lapsena Malmilla, Herttoniemessä ja Vuosaaressa, ja oli mukana Herttoniemen seurakuntanuorissa. Sittemmin perhe muutti Kirkkonummelle, joka tuntui Evestä aivan ”pöndeltä”.

-Hain opiskelemaan kieliä, koska ne ovat aina olleet minulle helppoja. Opiskelupaikka aukeni kuitenkin teologiseen tiedekuntaan.

Kun kurssikaveri Aimo ”Aikka” Lankinen sai valmistuttuaan heti papin paikan Mellunkylästä, joutui Eve tekemään pätkätöitä seitsemän vuotta ennen kuin naisia ruvettiin vihkimään papeiksi vuonna 1988.

-Siihen aikaan naisten piti etsiä sijaisuuksia ja lehtorin virkoja, joita ei niin vain ollut. Ehdin työskennellä uskonnon ja psykologian opettajana, seurakuntalehtorina, nuorisonohjaajan äitiyslomasijaisena, Kelassa ja pyhäkoulu- ja tiedotussihteerinä ennen kuin sain pappisvihkimyksen ja nykyisen virkani. Silloin ei puhuttu pätkätöistä, mutta sitähän ne olivat.

Näistäkin kokemuksista on ollut hyötyä työnohjaajan pätevyyden hankkineelle Evelle.

-Moni joutuu nykyisinkin odottamaan ja etsimään pitkään töitä kirkossa. Eikä minunkaan tilalleni oteta ketään. Ajat ovat nyt toisenlaiset.

Kirkossakin on paljon pätkätöitä tekeviä ihmisiä. Omasta kokemuksesta on ollut hyötyä työnohjaajana.

Kirkko on ollut Even mielestä hyvä työnantaja, koska hän on voinut työuransa ohessa kouluttautua moneen – esimerkiksi työnohjaajaksi ja työyhteisökonsultiksi, psykodraamaohjaajaksi sekä bibliodraaman ohjaajaksi. Sitä hän on valmis kouluttamaan vielä eläkkeelläkin. Bibliodraama on ryhmämenetelmä, jossa Raamatun tekstiä lähestytään nykypäivän kysymyksin ja eläytymällä kaikilla aisteilla.

-Olen mielestäni ihan työkykyinen, mutta pitää osata lähteä poiskin.

-Eläkkeellä aion jatkaa pohjoissaamen opiskelua ja ikonimaalausta, jolle ei ole ollut niin paljon aikaa. Myös koirat ovat aina olleet tärkeitä. Edesmenneen, rakkaan nelijalkaisen ystävän kanssa tuli harrastettua lähes kaikkia mahdollisia lajeja.

Teksti ja kuva: Outi Jaakkola

‍