Itä-Helsingissä kasvanut Jukka Pakarinen tietää ja tuntee kulmakunnan kuin omat taskunsa. Täällä mikä tahansa kadunnimi tuo muistoja uuden Mikaelin seurakunnan kirkkoherralle. Puotilaan syntynyt yrittäjäperheen poika on ehtinyt asua välillä muuallakin, myös Taiwanilla ollessaan lähetystyössä. Silti Itä-Helsinki tuntuu kotoisimmalta.

-Kun valmistuin papiksi, piirsin harpilla 50 km säteellä ympyrän, missä haluaisin työskennellä. Muutama vuosi meni Kannelmäessä, mutta sitten avautui kirkkoherran paikka Vartiokylän seurakunnassa 2009, hän kertoo.

Nyt tuo ympyrä ei aivan riitä sulkemaan sisäänsä uutta Mikaelin seurakunnan aluetta. Helsingin neljänneksi suurimpaan seurakuntaan kuuluu iso osa Itä-Helsinkiä Östersundomiin saakka. Kun Vartiokylän ja Mikaelin seurakunnat yhdistyivät vuodenvaihteessa, Jukka Pakarisesta tuli uuden seurakunnan kirkkoherra.

Vaikka seurakunnat olivatkin 40 vuotta sitten samaa seurakuntaa, ei ajatuksena ole palata entiseen, vaan rakentaa uutta.

-Tavoitteena on löytää yhdessä näky siitä, mitä tarkoittaa alueen ihmisiä varten oleminen. Siksi haluamme kuunnella heitä ja löytää seurakuntaan uusia työskentelytapoja. Toiminta-ajatuksemme onkin tiivistetty sanoiksi ”Sua varten”. Se on niin lyhyt, että sen ehtii hississä kertoa.

Seurakunnan tehtävä on olla ihmisiä varten. Sua varten.

Jukka Pakarinen mainitsee seurakunnan yhtenä vahvuutena upeat tilat.

-Käytössämme on neljä erilaista kirkkoa, jotka tarjoavat mahdollisuuden profiloida toimintaa: Helsingin vanhin kirkko ja sen hautausmaa Östersundomissa, tunnelmallinen Puotilan kappeli, moneen muuntuva Mikaelinkirkko ja kodikas Vartiokylän kirkko, joka on jo lasten ja nuorten kotipesä. Kaikki ovat seurakuntalaisten käytössä, ja he voivat olla mukana toteuttamassa yhteistä työnäkyä. Toivomme, että kaikille on helppoa ja turvallista tulla näihin kirkkoihin.

Kun piispa Teemu Laajasalo asetti Jukka Pakarisen virkaansa, hän totesi seurakunnan saavan kokeneen johtajan. Sillä hän viittasi mm. moniin luottamustehtäviin. Pakarinen on mukana Kirkkohallituksen täysistunnossa, on toiminut Yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtajana, erilaisten järjestöjen hallituksissa ja urheiluseuran ja urheiluliiton puheenjohtajana.

-Haluan olla vaikuttamassa ja hoitamassa yhteisiä asioita. Seurakunnassa se tarkoittaa, että haluan varmistaa työntekijöiden mahdollisuudet tehdä työnsä hyvin yhdessä seurakuntalaisten kanssa.

Muuten Jukka Pakarinen kuvailee olevansa aika tavanomainen, mutta tyyliltään rento pappi.

-Hoidan työni, tykkään saarnata, pitää kirkollisia toimituksia ja olla alueella monessa mukana. Verkostoja Itä-Helsinkiin on syntynyt jo lapsena ja nuorena koulussa ja urheiluharrastusten parissa.‍

‍

Pakarisen tie kirkkoherraksi ei ole kulkenut suorinta reittiä.

-Körttitaustainen äitini toivoi, että joku meistä lapsista ryhtyisi papiksi. Sisaruksilla oli kullakin omat esteensä: kuka oli siihen aikaan väärää sukupuolta, kuka piti papin vaatteita tyhminä, hän nauraa.

Niinpä Jukka lähetettiin teologisen tiedekunnan valmennuskurssille, turhaan. Työskentely perheyrityksessä imaisi hänet mukaansa moneksi vuodeksi. Siihen maailmaan hän kasvoi jo lapsena, jakoi mainoksia ja oli kantoapuna, kun jääkaappeja ja pesukoneita kuskattiin kodinkoneliikkeen asiakkaille.

Jakelin kotirappuun Veikon Koneen mainoksia jo lapsena.

-Rakensimme isobroidin kanssa Veikon Koneesta Suomen suurimman kodintekniikkakaupan. Siihen meni kymmenisen vuotta. Koko sisarussarja oli siellä töissä puolisoineen. Kun joku soitti ja kysyi Pakarista, kysyttiin ”Mies vai nainen? Nuori vai vanha”, hän muistelee.

Sitten koitti päivä, jolloin yritys päätettiin myydä. Se tapahtui siinä vaiheessa, kun Jukka Pakarinen oli palannut perheineen lähetystyöstä Taiwanilta ja ehtinyt aloittaa opinnot teologisessa tiedekunnassa.

-Ei ollut helppo paikka sitä isälle kertoa, että yrityksestä luovutaan. Itsestäkin tuntui kuin olisi velipuolensa myynyt. Oli se sen verran suuri osa elämää.

Työ Taiwanilla Suomen lähetysseuran lähetteinä jäi Jukka ja Paula Enckellille lyhyeksi jaksoksi lasten terveysongelmien takia. Siellä miehelle kuitenkin valkeni, että jos lähetystyötä tai kirkon työtä haluaisi tavalla tai toisella tehdä, niin paremmat mahdollisuudet olisi pappina.

Silloin karisivat esteet opinnoilta. Jukka valmistui papiksi 4 vuodessa.

Olen harrastanut melkein kaikkia urheilulajeja.

-Täytin juuri 60, ja päätin pyöräillä sen kunniaksi läpi itselleni tärkeitä paikkoja Itä-Helsingissä. Poljin sikin sokin katsomassa koulua Puotinharjussa, asuntoja Itiksessä ja Roihuvuoressa, paikkaa, jossa tapasin vaimoni Paulan ensimmäisissä kotibileissä ja Puotilan kappelia, jossa meidät vihittiin, hän kuvailee.

-Vaikka alkoi sataa kaatamalla, oli ihan pakko pyöräillä vielä Marjaniemen uimarannalle. Olin ehkä 6 tai 7, kun Savolaisen veljekset Junde eli Jukka ja Ana eli Risto Marjaniemen uimareista otti veljineen minut hoteisiinsa. Hän halusi tehdä minusta Suomen nuorimman uimamaisterin. Junde vei minut monta kertaa viikossa Stadikalle ja Kumpulaan, kunnes sain sukellettua vaaditut 25 metriä. Saattajaksi värvätty isoveli houkuteltiin myös treenaamaan, ja pian neljä perheemme lapsista oli uimaseurassa. Isästäkin tuli seuran puheenjohtaja.

Tehdään susta Jukka Suomen nuorin primus maisteri.

Yksi laji johti toiseen, ja lopulta Jukka kilpaili nykyaikaisessa viisiottelussa (uinti, ratsastus, miekkailu, ammunta ja juoksu) sekä neli- ja kolmiotteluissa.

-Aikaa meni treeneihin, mutta siellä se kaveripiiri syntyi. Samojen miesten kanssa pelataan nyt padelia.

Luulisi, että urheilumiehellä ei olisi terveyshuolia, mutta niin vain kävi, että Jukka Pakarisen sydän pysähtyi muutama vuosi sitten kesken kuntomittauksen. Onneksi hän oli lääkärin vastaanotolla, missä elvytys aloitettiin välittömästi.

Vieläkin epikriisin lukeminen saa kirkkoherralle palan kurkkuun. Tilanteen vakavuus selvisi vasta Meilahdessa, ja sitä seurasi tuskallinen kolmen kuukauden toipuminen.

Hengenlähtö oli lähellä. Tai olihan se jo lähtenyt.

-Rintaranka oli avattu ja niitattu, samoin jalka. Väsymys oli sitä luokkaa, etten jaksanut edes katsoa lätkämatseja. Keskittymiskyky oli olematon. Kollegat pitivät huolta ja lohduttivat: Jumala on rakastanut sua niin paljon, ettei ollut vielä aika lähteä.

- En enää ota kaikkea niin vakavasti. Ei kaikkia maailman huolia tarvitse itse kantaa. Osaan iloita elämän lahjasta, ja siksi häshtagini ovat #elossa ja #hengissä ja #elämä on ihanaa. Papin työtä teen rakkaudesta lajiin. Pidän siitä, ja siksi sitä on helppo tehdä.

Teksti: Outi Jaakkola