Tervetuloa sivariblogiini, hyvät lukijat!

Olen Oiva Haapoja, 19-vuotias Kallion ilmaisutaidon lukiosta valmistunut oman polkuni etsijä, Pasilan ja Latokartanon kasvatti. Vapaa-ajalla taiteilen esimerkiksi Capoeira -tanssin ja fantasiakirjallisuuden kirjoittamisen parissa. Tällä kertaa polkuni johti siviilipalvelukseen Mikaelin seurakunnassa ja siitä saatte kuulla nyt. Tiesin jo pienenä, että armeijaan en halua.

Tiesin jo pienenä, että armeijaan en halua.

‍Kutsunnoissa hain vapautusta, kunnes mieleni muuttui. Tajusin, että valmistumisen jälkeen edessä olisi välivuosi täynnä turhauttavaa työnhakua ja epävarmuutta, sekä sen, että sivari täyttäisi täydellisesti tämän tyhjyyden. Aloin siis heti hakea aseettomaan asevelvollisuuteen kelpoisen papereita, se olikin paperityö, huh… Aloin heti puoli vuotta etukäteen miettiä palveluspaikkaa.

Isäni oli suorittanut oman siviilipalveluksensa lukiossaan, mutta koulumaailmaan en halunnut palata. Tavoitteenani oli paikka, jossa voin kohdata ihmisiä työn puolesta ja auttaa avun tarpeessa olevia. Tähän mietin alun perin vastaanottokeskuksia, johon soittelinkin, mutta monet niistä ovat yksityistyneet ja siviilipalvelukseen otetaan vain julkisiin paikkoihin. Sitten tajusin, että kirkko yhdistää tämän kaiken ja on näkemäni ja kuulemani perusteella myös monipuolisin. Oma seurakuntani, Paavalin, on palvellut minua lapsesta lähtien mainiosti, mutta vanhempieni kuorokeikoilla olin ehtinyt ihastua Mikaelin Seurakunnan kirkkosaliin. Päätin siis soittaa sinne kesällä. Heti sanottiin, että “…tule meille. Älä mene muualle!”

Heti sanottiin, että “…tule meille. Älä mene muualle!”

Puolen vuoden päästä sivarikoulutukset oli käyty, sopimukset paikkaan kirjoitettu ja olin valmiina aloittamaan. Palvelus alkoi 10.2. läpikotaisella perehdytyksellä kahteen päätoimipisteeseeni: Mikaelin ja Vartiokylän kirkkoihin.

Pääasiallinen työnkuvani ovat tiistai- ja torstairuokailut Mikaelissa sekä iltapäiväkerhon ohjaajana toimiminen Vartiokylän kirkossa. Näin kuukauden jälkeen voin todeta, että molemmat ovat tarjonneet monipuolisia työtehtäviä yllätyslauluroolista lelujen lajitteluun, mutta kaikkea on yhdistänyt keittiöhommat. Niissä olenkin kaivannut harjoitusta ja sitä olen saanut. Lasten kanssa leikkiminen on ollut pitkään juttuni, ja sitä olen todellakin myös saanut tehdä, mutta myös hyvin monipuolisen ikähaarukan ihmisten kohtaamista.

Ruokailuissa auttaminen on ollut palkitsevaa, kun tulos näkyy ja maistuu konkreettisesti ja työyhteisö on ollut niin eloisa ja empaattinen. Vaikka työnkuvani on hyvin itseohjautuvaa, on yhteisö ympärillä kannustanut rauhoittamaan joskus kiihtyvän työtahtini esimerkiksi kahvipöytäjutusteluksi ja muistuttanut, että aina saa kysyä apua. Tässä porukassa, tässä kohdassa työtä, kun on ensimmäinen kuukausi yhdestätoista kulunut, tuntuu todella, että tästä on hyvä jatkaa.