Heippa taas Mikaelin seurakunnan sivari Oivalta ja tervetuloa takaisin sivariblogiini, hyvät lukijat!

‍Tällä kertaa annan teille yleiskuvan siitä, millaisena koen työyhteisöni ryhmähengen ja miten olen asettunut osaksi tätä kirkon tehokasta koneistoa kahden työkuukauden aikana. Koulumaailmasta irtautuessa työmaailman taitojen opettelu on ollut minulle uusi asia, joten työyhteisöllä oli suuri rooli esimerkin näyttämisessä siitä, miten niin itsenäisesti, kuin porukassa työskennellään.

Kirkko on työpaikkana mitä juhlallisin.

‍Ensinnäkin, kirkko on työpaikkana mitä juhlallisin. Olen mm. päässyt kaatamaan kahvia ikäihmisten syntymäpäiväkutsuilla ja laulamaan monet onnittelulaulut vuosia täyttäville lapsille iltapäiväkerhossa. Minuakin on juhlittu; sain töihin siunaamisessa täyden messusalin majasteettisen vastaanoton, kukkia ja kakkua ”Oiva-sivarin kunniaksi.” Joka päivä on juhlimisen arvoinen ja kirkossa jos jossain tämä ymmärretään. Juhlaherkut ovat melko mukava työsuhde-etu, myönnetään tämäkin.

Pienituloisten yhteisruokailuissa karu puoli maailmasta ja nykyisen taloustilanteen jäljet konkretisoituvat.

Juhliminen ja hyvän löytäminen pienistä asioista on mielestäni tärkeää erityisesti vaikeina aikoina. Työssä kohtaan hyvin monenlaisista taustoista tulevia ihmisiä, joista joidenkin elämässä hyvään uskominen voi olla vaikeaa. Etenkin pienituloisten yhteisruokailuissa karu puoli maailmasta ja nykyisen taloustilanteen jäljet konkretisoituvat. Niin tarjoillessa ruokaa Mikaelinkirkolla, kuin lasten kanssa iltapäiväkerhossa haluan kohdata jokaisen omana itsenään ja piristää heidän päiväänsä edes pienellä hymyllä. Kirkon huomaan lisäävän yhteisöllisyyttä ja onnellisuutta niille, joille sitä muualla ei välttämättä ole paljoa tarjolla.

Yhteisöllisyyttä koen valtavasti täällä. Työhön siunaamistilaisuus on tästä oiva esimerkki. Muutenkin tuntuu, että minun vastaanottoni sivariksi on ollut mitä lämpimin koko työyhteisössä. Esimerkiksi torstairuokailun vapaaehtoistiimi ilahtuu silminnähden joka viikko, kun tulen paikalle. Heidän kanssa hävikkiruokaa pussittaessa ja leipiä voidellessa juttu luistaa ja saan kuulla monenlaisia tarinoita, sekä elämänviisauksia. Virolaisen sananlaskun mukaan leivänmuruja kädellä siivotessa tulee nälkä. Asiakkaat, joille jaan torstaisin ruuan pöytiin ja joiden kanssa syön sitä, vaikuttavat myös aidosti olevan kiinnostuneita siviilipalveluksestani. Olenkin jo tutustunut muutamaan vakiokävijään. Koen heille olevan yhtä helppoa jutella, kuin keille tahansa työkavereille.

kokouksissa on pidetty hauskaa taukojumppavideoilla ja suntioiden kanssa on tullut inspiroivia juttuhetkiä.

Rentoa jutustelua on riittänyt, mikä on kumonnut ennakkokäsityksiäni siitä, että kirkon työ olisi pelkästään pönöttävän asiallista. Esimerkiksi kokouksissa on pidetty hauskaa taukojumppavideoilla ja suntioiden kanssa on tullut inspiroivia juttuhetkiä. Suntioita olen oppinut arvostamaan aivan eri tavalla. Vielä viime vuonna en tiennyt ammatin työnkuvasta mitään, mutta nyt olen oppinut, miten oleellinen osa kirkon toimintaa he ovat siivotessaan ja hoitaessaan tärkeitä ruohonjuuritason tehtäviä. Ehkä pääsen itsekin kokeilemaan suntiohommia vuoden aikana.

Diakoniapuoli on saanut minussa aikaan kaikista suurimman palon. Kävin maaliskuun ajan Saapaskoulutuksissa, joissa opettelin nuorten kohtaamista ja turvallisen aikuisen roolin ottamista. Tiimiläiset ja vetäjät siellä ovat niin mukavaa, hulvatonta ja inspiroivaa seuraa, etten malta odottaa Saappaan iltapäivystyksiä lähiaikoina heidän kanssaan. Saapastoiminnasta kuuleminen on avartanut käsitystäni seurakunnasta vielä lisää juuri, kun luulin, ettei se voi enempää avartua. Opittavaa vielä on, niin kirkosta, kuin työelämästä ja se on haaste, jonka otan avosylin vastaan, kun takanani tukemassa on tällainen suuri ja kannustava yhteisö.

L‍ue myös ensimmäinen blogitekstini, jos et ole vielä sitä tehnyt. ↗