Vähäkankaalla kävi tuuri. Koronaepidemian vuoksi messuun ei ole voinut osallistua kirkossa sitten ensimmäisen adventin. Suven koittaessa tilanne muuttui vihdoin, ja uusi kirkkoherra sai kesäkuun ensimmäisenä pyhänä saarnata kirkossa elävälle yleisölle eikä pelkälle kameralle.

”Onneksi myös työyhteisöä on voinut tavata ihan kasvokkain. Siinä mielessä tämä on hyvä aika aloittaa”, Vähäkangas hymyilee.

Päivi Vähäkangas ei alun perin ajatellut ryhtyvänsä papiksi, vaikka kirkkoherran tyttärenä hän imi itseensä kristillisen kasvatuksen. Myös kotikirkko Muuramessa tuli tutuksi läpikotaisin; urkupilleistä löytyi piilopaikkoja kaverien kanssa leikkiessä.

Papin urasta haaveilulle ei ollut tilaa, koska isän puolella vaikuttanut rauhansanalaisuus – pieni lestadiolaisuuden sivuhaara – ei hyväksynyt naispappeutta. Nuorta Päiviä kristinuskon alkujuuret kiinnostivat kuitenkin niin paljon, että teologian opiskelu tuntui selvältä valinnalta.

Opintojen edettyä selvisi melko nopeasti, että naispappeuteen ei sisälly sen kummempaa ongelmaa. Vaati silti piipahduksen ulkomailla, jotta Vähäkankaalle hahmottui, mitä hän tahtoo tehdä. Väitöskirjaa tehdessään hän vietti vaihtovuoden Kanadassa.

Vähäkangas kuvailee, että muualla asuminen oli hänelle iso identiteettikokemus.

”Kun olin kaukana kotikirkosta, minulle tuli vahva tunne siitä, että luterilainen kirkko on minun kirkkoni ja haluan olla kirkossa töissä.”

Kotimaahan palattuaan Vähäkangas sai pappisvihkimyksen.

Kun olin kaukana kotikirkosta, minulle tuli vahva tunne siitä, että luterilainen kirkko on minun kirkkoni.

Ihmisten tarpeet keskiöön

Vähäkangas katselee suomalaista seurakuntaelämää pikkuisen ulkopuolisin silmin, sillä hänen aiempi kokemuksensa papin työstä on ulkomailta. Vähäkangas vastasi Pohjois-Saksassa neljän seurakunnan toiminnasta vuosina 2012–2018.

Hän oli niissä ainoa pappi. Seurakuntalaiset pyörittivät toimintaa hyvin pitkälti itse, niin sanotusti vapaaehtoisvoimin.

Vähäkangas luonnehtii, että saksalaisseurakunnat olivat seurakuntalaisten itsensä perustamia yhteisöjä ja heille äärettömän tärkeitä. Jotain tällaisesta kulttuurista Päivi haluaisi tuoda mukanaan myös Munkkiniemen seurakuntaan.

Hänen tavoitteenaan on, että toiminta nousisi ihmisten tarpeista. Kun ihmisiin luotetaan ja he saavat itse tulla kirkon tiloihin toteuttamaan kaipaamiaan asioita, he myös sitoutuvat toimintaan. Seurakunnan tehtävä on tukea siinä toimivia ihmisiä ja yhteisön rakentumista.

Eroon huolipuheesta

Huolipuhe. Se Vähäkangasta harmittaa suomalaisessa seurakuntakeskustelussa, ja siitä hän haluaa eroon. Hän huomauttaa, että maailmanlaajuisesti tarkasteltuna suomalainen kirkko on edelleen rikas, vaikka meillä dominoi ”kuka sammuttaa viimeisenä valot” -tyyppinen puhe.

”Muissa maissa kirkolla ei ole tällaisia työntekijämääriä tai rahoja, ja siksi niissä seurakuntalaisten rooli on itsestään selvästi suurempi,” Vähäkangas muistuttaa.

Kirkon alati laskeva jäsenmäärä on yksi huolipuheen aihe. Vähäkangas arvelee, että Suomessa päädytään lopulta tilanteeseen, jossa 30–40 prosenttia väestöstä kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon. Millä aikajänteellä tähän päädytään, sitä hän ei halua arvailla.

Silti hän ei ole huolissaan.

”Olen nähnyt, että kirkko ei ole kadonnut tai kuihtunut sellaisissa maissa, joissa se on siirtynyt vähemmistön asemaan. Ehkä sekin on luonut minussa toiveikkuutta. Esimerkiksi Saksassa kirkko on yhteiskunnassa merkittävä tekijä, vaikka se on kutistunut.”

Olen nähnyt, että kirkko ei ole kadonnut tai kuihtunut sellaisissa maissa, joissa se on siirtynyt vähemmistön asemaan.

Vähäkankaan mielestä olennaista jäsenmäärän vähentyessä on kuitenkin se, että kirkko olisi kaikkia ihmisiä varten ja jollakin lailla merkityksellinen osa ihmisten elämää. Siihen tarvitaan identiteettikeskustelua ja aitoa ihmisten pariin hakeutumista.

”Niin pieni osa seurakunnan jäsenistä käy kirkossa pidettävissä tilaisuuksissa, että meidän täytyy oikeasti miettiä erilaisia tapoja liittyä olemassa oleviin yhteisöihin. Ei voi olla niin, että seurakunta toteuttaa tapahtumia vain omissa tiloissaan”, hän pohtii.

Vähenevä jäsenmäärä merkitsee Vähäkankaan mukaan toisaalta myös sitä, että jäseniksi jäävillä on entistä vahvempi suhde kirkkoon. Nykyisin etenkin pääkaupunkiseudulla kirkkoon kuuluminen alkaa olla jo tietoinen valinta. Silloin päätökseen sitoudutaan eri tavalla kuin ennen.

Avioliittokysymys ratkeaa ajallaan

Yksi ihmisiä kirkosta karkottanut asia on ollut kysymys samaa sukupuolta olevien vihkimisestä. Vähäkankaalle tasa-arvoasiat ovat sydämen asia – hän on saanut kirkon tasa-arvopalkinnon vuonna 2020 yhtenä Taantuva tasa-arvon kirkko -kirjan kirjoittajana.

Vähäkangas ei ole avioliittokysymyksestäkään huolissaan. Hän katsoo, että aika tekee tehtävänsä: kun sukupolvenvaihdos etenee kirkon työntekijöiden ja päättäjien joukossa, ei samaa sukupuolta olevien vihkiminen enää ole vaikea asia. Jossain vaiheessa siitä tulee itsestään selvää.

"On hienoa, että Munkkiniemen seurakuntakuntaneuvosto on päätöksellään sallinut samaa sukupuolta olevien parien vihkimisen seurakunnan kirkoissa. Päätös tehtiin heti uuden avioliittolain astuttua voimaan", Vähäkangas iloitsee.

On hienoa, että Munkkiniemen seurakuntaneuvosto on päätöksellään sallinut samaa sukupuolta olevien parien vihkimisen seurakunnan kirkoissa.

Kuunnellen ja kysellen alkuun

Uuden pestinsä alkutaipaleella Vähäkangas on kuunnellut ja kysellyt paljon. Hän ei halua heti olla mylläämässä kaikkea uusiksi, vaan etenee varovaisin askelin.

Edessä on kuitenkin vääjäämättä muutoksia: Helsingin seurakuntien emo-organisaatiossa eli seurakuntayhtymässä on menossa paljon uudistushankkeita. Yksi osa sitä on pohtia, mikä on järkevää yhteistyötä Helsingin läntisen alueen seurakuntien kesken.

Seurakunnan strategiaa ollaan myös uudistamassa.

Kaiken uuden keskellä Vähäkangas on tyytyväinen, että on päässyt jälleen kirkollisen elämän keskukseen eli seurakuntaan. Sitä hän kaipasi aiemmassa työssään Kirkkohallituksen ulkosuomalaistyön asiantuntijana.

Töihin Munkkivuoreen Vähäkangas hurauttaa sähköpyörällä. Munkin seutu tuntuu Vähäkankaasta kotoisalta alueelta.

Siinä on jotakin samaa kuin kotiympyröissä Arabianrannassa: meren läheisyys, sijainti ratikkalinjan varrella ja uuden ja vanhan sekoittuminen rakennusperinnössä.

Teksti: Sari Arffman

Kuvat: Antti Rintala