Kirjoitus on julkaistu Oulunkylän seurakunnan syysjulkaisussa 2024. Kirjoittaja on säveltäjä-muusikko, pian valmis teologian maisteri Jussi Tuurna, joka teki työharjoittelun Oulunkylän seurakunnassa.

Tuuli, henki ja henkäys – ihminen kaikkeuden keskellä

"Emme tiedä, mitä tapahtuu aivan alussa...

On kenties äärettömän tiheä ja kuuma piste, joka alkaa äkisti laajeta. Yksi voima saattaa pitää kaikkea koossa, sitten tulevat aika ja tila”, kuvaa filosofi Pärttyli Rinne alkuräjähdyksen oletettua ensivaihetta.

Hyppy 13,8 miljardia vuotta eteenpäin saa hänet jatkamaan:

”Tunnen äkisti olevani suorassa yhteydessä aineelliseen perustukseeni: olen sen tuottama, sen läpäisemä, yhtä sen kanssa.”

Toisaalla, Genesiksen toisessa luvussa, kerrotaan, kuinka Jumala muovaa maan tomusta ihmisen ja puhaltaa tämän sieraimiin elämän henkäyksen. Tuuli, henki ja henkäys, myös pyhässä muodossa, kulkevat läpi Raamatun kaanonin ja liittävät pyhän kosketuksen tuuleen ja hengittämiseen – elämän välttämättömyyksiin.

Vaikka kuvauksia erottavat vuosituhannet ja maailmankuva, molemmat kiinnittävät meidät luomakunnan kaikkialle ulottuvaan verkkoon – aineellisesta perustasta rakentuvaan, yhä monimutkaisempaan elämään. Eri elämänmuotojen sukulaisuus syntyy kaiken yhteisestä alusta.

Yhteinen alku tarjoaa meille mahdollisuuden ymmärtää itsemme osana luonnon valtavaa, kaiken yhteen kietovaa kokonaisuutta: kokonaisuutta, jonka osat läpäisevät toisensa ja ovat toisissaan, kuten kolmiyhteisen Jumalan erityisyyttä kuvaava perikoreesin käsite kertoo.

Viimeisimpien vuosisatojen aikana ihmisen luontosuhde on muuttunut dramaattisesti. Ymmärrämmekö, kuinka monien sukupolvien päähän nyt tekemämme ratkaisut vaikuttavat? Tunnistammeko, miten laajalle alueellisesti tekomme ulottuvat. Käsitämmekö, millaisen jäljen lopulta jätämme maan pinnalle, vesistöihin, meriin, ilmakehään ja avaruuteen? Tulemmeko ajatelleeksi, että planetaaristen rajojen ylittäminen uhkaa olemassaoloamme niin elämän edellytysten lopullisena katoamisena kuin elämän mielekkyyden ja merkityksellisyyden hiipumisenakin.

Liian usein luonnolle suodaan vain välinearvo. Tahollaan kristillinen tilanhoitajaetiikka korostaa ihmisen vastuuta luonnon viljelijänä ja varjelijana. Kykeneekö ihminen tämän vastuun kantamiseen? Riittääkö tämä, vai olisiko jo aika astua eteenpäin?

On aika luopua ihmisen itselleen kaappaamasta erityisasemasta. On aika ymmärtää yhä selvemmin ihmislaji osaksi luomakunnan kaiken yhteen sitovaa verkkoa.

Jos ymmärrämme maailman Jumalan ruumiina, voimme kohdella luomakuntaa Jumalan pyhyyttä kunnioittavalla tavalla. Ei niin, että maa olisi sama kuin Jumala, kuten panteisti ajattele, vaan niin, että Jumala on läsnä kaikessa ja kaikki on Hänessä, kuten ekoteologi Sallie McFague kuvaa.

Minkä teemme maalle, teemme myös Jumalalle. Jos tunnistamme ja tunnustamme luonnon itseisarvon, ymmärrämme kenties paremmin planeettamme jokaisen elämänmuodon Jumalan rakkauden heijastukseksi.

Teologia ei elä tyhjiössä. Kun tieto ympäröivästä todellisuudesta ja sen hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä lisääntyy, meillä pitää olla rohkeutta tarpeellisiin teologisiin tulkintoihin ja itsenäiseen eettiseen harkintaan. Jumalan valtakunnan tuloon valmistautuminen on nimittäin tasa-arvoisen, oikeudenmukaisen ja koko luomakuntaa kunnioittavan elämän rakentamista tässä, nyt ja maailmanlaajuisesti.

Raamatun tekstit Vanhan testamentin profeettakirjoista evankeliumeihin puhuvat yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Ajassamme tämä vallankäyttäjiä kohtaan suunnattu kritiikki peräänkuuluttaa vastuullisuutta ja elämän monimuotoisuuden takaavaa epäitsekästä politiikkaa.

Evankeliumin ytimessä loistaa kirkkaana radikaali sosiaalinen viesti: oppi, joka vaatii meitä asettumaan heikomman ja sorretun puolelle. Tuo toinen, jonka kasvojen velvoittava katse minun on kohdattava, voi olla ihminen, eläin, ekosysteemi, koko luomakunta, kaikkineen se suuri kokonaisuus, jonka irrottamaton osa myös minä, ihminen, olen ja jonka järjestyksen takaajana Jumala toimii.

Ehtoollisessa Kristus on läsnä leivässä ja viinissä, tämän yhteisen ja ainutkertaisen planeettamme meille antamissa lahjoissa. ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne”, muistuttaa Jeesus. Tähän kehotukseen on hyvä yhtyä - ja laajentaa rakkaus koskettamaan kaikkea luotua ja maan tomusta noussutta.