Tiistaisin ja torstaisin Oulunkylän kirkon ovi käy tiuhaan ja puhelin soi. Silloin on diakonian neuvonta- ja ajanvarausaika. Aika, jolloin tiukassa tilanteessa oleva ihminen saa kuulla viestin: ”Ei hätää, et ole yksin”.

Viime aikoina diakoniatyön asiakkaiden hätä ja huoli on lisääntynyt. Jos nyt on jo näin tiukkaa, eivätkä rahat riitä lääkkeisiin, ruokaan ja reilusti nousseeseen vuokraan, mitä sitten, jos tuet pienenevät entisestään. Kun mistään ei ole enää varaa kiristää?

Vammaisen lapsen omaishoitaja ei voi mennä töihin laittamatta lastaan laitokseen. Pienipalkkaisella alalla työskentelevä yksinhuoltaja ei voi ottaa toista työtä rinnalle, kun lapsikin olisi hoidettavana. Miten tästä oikein selviää?

Diakonian tehtävänä on ottaa koppia silloin kun kaikki muut oljenkorret on käytetty. Kun tuet on evätty tai viimeinenkin hernekeittopurkki kaapista käytetty. Silloin voidaan tilanteen mukaan antaa tukea, jotta ihminen pääsee pahimman yli. Diakonia taittaa pahimman epätoivon. Se antaa toivoa raskaaseen tilanteeseen.

Seurakuntien huoli on, siirtyykö vastuu yhteiskunnan heikompiosaisista yhä enemmän seurakuntien harteille. Miten seurakuntien pienenevillä resursseilla voidaan koettaa pelastaa tilanne, jossa yhä useampi menettää mahdollisuutensa elää tasapainoista ja ihmisarvoista elämää?

Teologian tohtori Kari Latvus on Oulunkylän seurakunnan entinen aktiivi ja eläkkeelle jäänyt kirkkohallituksen diakonian asiantuntija. Hän kommentoi tilannetta: ”Kirkko ei voi vaieta, vaan sen on tuotava esiin heikkojen ja köyhien ääni. Kirkon ääni on aina heikkojen puolella”.

Jeesus meni köyhien, sairaiden ja heikompiosaisten rinnalle. Meidät on kutsuttu seuraamaan Jeesusta ja palvelemaan, rakentamaan yhteiskuntaa, jossa viimeiset tulevat ensimmäisiksi. Seurakuntana haluamme omalta osaltamme tuoda esiin niiden ihmisten ääntä, joiden elämäntilanne on nyt haavoittuvimmillaan. Heikoimmista huolehtimisen vastuu on osa kristillistä ihmiskäsitystä ja lähimmäisen rakastamista.