Kun Helsingin vastavalittu yhteinen kirkkovaltuusto kokoontui ensimmäisen kerran tammikuussa 2019, sillä ei ollut vielä puheenjohtajaa. Ohjesäännön mukaan ensimmäisessä kokouksessa puheen ottaa hoitaakseen valtuuston iältään vanhin valtuutettu. Helsingin seurakuntayhtymän Engel-salissa puheenjohtajan nuijaan tarttui tuolloin Oulunkylän seurakuntaa edustava sosiaalineuvos Irja Eskola.

Edellisen vuoden seurakuntavaaleissa käpyläläinen Eskola oli tullut valituksi kolmatta kertaa sekä Helsingin yhteiseen kirkkovaltuustoon että Oulunkylän seurakuntaneuvostoon.

Luottamushenkilötyöskentely on Irja Eskolalle tärkeää. Hän kuitenkin korostaa, kuinka erilaisista tehtävistä on kyse seurakuntaneuvostossa kuin yli 90-jäsenisessä, yleishelsinkiläisessä kirkkovaltuustossa.

– Tehtävät ovat mielestäni kaksi aika tavalla eri asiaa.

Kirkkovaltuustossa päätetään suurista linjoista pitkälti virkamiesten valmistelun pohjalta.

– Valtuustossa ei isoista linjoista juuri keskustella. Siinä pitkälti luottaa virkamieskunnan valmisteluun. Keskustelua syntyy lähinnä pienemmistä asioista, toisinaan ihan sivuseikoistakin, Eskola naurahtaa.

Hyvää valmistelua Irja Eskola, joka uransa suurimman osan työskenteli Helsingin sosiaalivirastossa, arvostaa.

Kun virastossa asioita valmisteltiin lautakunnalle, oli johtavana ajatuksena, että päätöksentekijän tulee saada käyttöönsä kaikki faktat, jotka vaikuttavat päätöksentekoon.

Eskolan sydäntä lähinnä on työskentely kotiseurakunnan neuvostossa.

– Pidän neuvostotyöstä ja pidän omalla alueella tehtävää työtä tärkeänä, hän painottaa.

Oulunkylän seurakunnan laajahko alue on Irja Eskolalle tuttu. Vuosikymmeniä sitten Eskolan perhe asui Maunulassa ja kuului Oulunkylän seurakuntaan. Puoliso, historian emeritusprofessori Seikko Eskola oli vahvasti mukana hankkeessa, jonka avulla Maunulaan saatiin kirkko.

1980-luvulla Eskolat muuttivat Käpylään ja siirtyivät silloisen Käpylän seurakunnan jäseniksi. Kun Oulunkylä ja Käpylä seurakuntina yhdistyivät, tutuksi tuli myös Oulunkylä kirkkoineen.

– Minulle seurakuntamme kaikki kirkot ovat yhtä läheisiä ja rakkaita. En ollenkaan ymmärrä niitä, jotka murisevat, ettei Käpylästä voi käydä Oulunkylän kirkossa, tai että Oulunkylä ja Maunula ovat kuin eri maailmoista.

Ei kuitenkaan pelkkiä luottamustoimia: messuavustajan tehtävien lisäksi Irja Eskola on toiminut lukuisissa seurakunnan vapaaehtoistehtävissä. Mieleenpainuvia olivat mm. vuodet, joina hän toimi Yhteisvastuukeräyksen kampanjapäällikkönä. Ruokakaupan edessä keräyslippaan kanssa seistessä tuli kohdattua alueen ihmisiä silmästä silmään. Sekin herra, joka ei kenties ollut täysin kantasuomalainen, joka luikki keräysliivit yllään seisseen Eskolan ohi, mutta palasi heti takaisin – käytyään ensin pankkiautomaatilla.

Yksi vapaaehtoistyössä toteutuneista kohtaamisista on ollut aivan erityinen. Kyse oli Irmasta, palvelutalossa asuneesta, rollaattorilla liikkuvasta rouva, joka kaipasi seuraa. Seurakunnan diakoni tiedusteli Irja Eskolalta, voisiko tämä harkita lähtöä vanhuksen juttukaveriksi.

– Ennen pandemiaa kävin puolitoista vuotta Irman luona joka ikinen torstai. Vaikka pukeminen, riisuminen ja liikkuminen olivat Irmalle vaikeita, teimme aina pienen kävelyn ulkona, talvellakin mentiin ulos, vaikka hampaat irvessä.

Sisälle palattiin keittämään kahvit. Yhteiset tarttumapinnat tulivat nopeasti ilmi:

– Irma oli minua muutaman vuoden vanhempi, syntyperäinen helsinkiläinen, kuten minäkin. Hän oli ollut aikanaan partiolainen, kuten minäkin. Selvisi, että olimme molemmat käyneet koulumme Töölössä. Meillä oli paljon yhteistä muisteltavaa.

– Irma oikein odotti aina torstaita. Miten moneen kertaan hän minulle sanoikaan, että minusta oli tullut hänelle tärkeä.

Vanhusten yksinäisyys on asia, jota sosiaalineuvos Irja Eskola haluaa pitää esillä. Ei siksi, etteikö hätää, huolta ja häpeää olisi muuallakin yhteiskunnassa.

Eskola mainitsee heti lapsiperheköyhyyden, alkoholin ja huumeiden tuomat ongelmat, mutta yksinäisten vanhusten asioista ei hänen mukaansa puhuta yhteiskunnassamme riittävästi.

– Diakoniatyö on se, mistä kirkko tunnetaan, sosiaalineuvos sanoo painokkaasti. Luottamushenkilönä hän on pohtinut, miten diakoniatyöntekijöiden valtava tieto ja asiantuntemus ihmisten hädästä ja tilanteesta hädän takana kanavoitaisiin yhteiskunnan päättäjien tietoon.

Aika selvä heitto marraskuun 2022 vaaleissa valittavien, uusien päättäjien suuntaan.

Teksti: Tiiu Pohjolainen
Kuvat: Antti Rintala

Psst! Lähimmäisen sunnuntain messua vietetään 11.9.2022. Messu on osa diakoniatyön juhlavuotta ja messussa palkitaan ansioituneita vapaaehtoisia. Ja jos mielit itse lähteä vapaaehtoiseksi, lue lisää täältä!