Armo on yksi kolmesta protestanttisen kirkon uskonperiaatteesta. Sana juontaa juurensa latinan kielen sanasta grātia, joka tarkoittaa anteeksiantoa, hyvyyttä tai pyyteetöntä palvelusta. Kirkon piirissä armolla viitataan ennen kaikkea Jumalan ehdottomaan rakkauteen, ikuiseen ja muuttumattomaan, joka asuu sydämissämme, juurtuneena jokaiseen sielujemme sopukkaan.

Ihmeellistä, kuinka lohdullinen ajatus kätkeytyy kahteen lyhyeen tavuun! Armohan nimittäin paljastaa epätäydellisyyden olevan erottamaton osa ihmisyyttä. Se antaa meille luvan tehdä virheitä. Oppia kantapään kautta. Mokailla vielä vähän lisää.

Armo on myös lupaus siitä, että olemme teoistamme ja ansioistamme riippumatta riittäviä tässä hetkessä, poikkeuksetta rakastettuja ja oikeutettuja rakastamaan.

Seurakuntaelämässä armo on alati läsnä. Se soljuu Sanassa ja huokuu hartaudessa, avoimena ja lohdullisena kuin lämmin syli. Myös luonnon helmassa se on helppo aistia, kun aurinko valaa maiseman kullaksi, suolainen tuuli pyyhkii poskipäitä ja sinitiainen tanssii syreenin kukassa iloisesti tirskuen. Armon voi tuntea hykerryttävänä kutkutuksena elämän merkkipaaluissa ja juhlapyhissä, raukeana onnentunteena hetkissä, jotka saamme jakaa rakkaidemme kesken.

Mutta kuinka usein muistamme armon merkityksen kiireen keskellä? Entä illan pimetessä, kun maailman häly hiljenee ja mielen sisäinen kriitikko valtaa estradin?

Moni meistä lienee valmis allekirjoittamaan, että arki kaikkine odotuksineen ja velvollisuuksineen voi olla aika armotonta menoa. Elannon ansaitseminen ei riitä, vaan ”kunnon kansalaisena” on lisäksi ansaittava arvosanoja ja aplodeja, kehuja ja kunniakirjoja, tutkintoja ja titteleitä, seuraajia ja suosiota, hengähdystauko ja herkkuhetki… Lista on loputon, eikä mikään tule valmiiksi annettuna. Usein tuntuu kuin hyvän elämän eteen olisi huhkittava henkeään haukkoen.

Arjen tohinoissakin omatunto ohjaa meitä noudattamaan Vuorisaarnan kultaista käskyä, mutta jostain syystä moraali ei toimi yhtä moitteettomasti molempiin suuntiin; kohtelemme harvoin itseämme sillä samalla lempeydellä ja myötätunnolla, jolla toivoisimme muita kohdeltavan. Otetaan yksi arkinen esimerkki.

Näet jonkun kaatuvan kadulla. Todennäköisesti pysähdyt katsomaan, toivot ettei käynyt pahasti ja riennät tarvittaessa apuun. Mutta entä silloin, kun teet itse näyttävän mahalaskun? Minä itse vilkuilen nolostuneena ympärilleni, kompuroin ylös ja jatkan nopeasti matkaa – vaikka sitten ontuen. Ei muulla väliä, kunhan vain kukaan ei nähnyt!

Mikä siinä onkin, ettei omatunto estä meitä solvaamasta ja syyllistämästä itseämme silloin, kun olisimme eniten ymmärrystä ja lohtua vailla? Omien onnistumisten hetkelläkin muistuu mieleen kultaisen säännön sijaan vanha sananlasku: Kel onni on, se onnen kätkeköön.

Ehkäpä syynä on ankara ajan henki, joka kauppaa meille sitkuja onnen takeena. Sitten kun olet tehokkaampi, hoikempi, menestyvämpi, nopeampi, kauniimpi, rikkaampi, vahvempi, parempi. Sitten kaikki on paremmin. Tarjoukseen haksahtaessaan tulee kuitenkin helposti ostaneeksi pääsylipun uuvuttavaan oravanpyörään. Mitä nopeammin juoksee, sitä nopeammin pyörä pyörii ja sitä ankarammin on ponnisteltava sen kyydissä pysyäkseen. Perille pääsemisestä on turha haaveilla, sillä aina voi ottaa uuden askeleen. Sitä paitsi kaikkihan sen tietävät, että kehitys loppuu tyytyväisyyteen ja että on taottava silloin kun rauta on kuumaa.

Mutta entä jos onni alkaakin siitä, mihin ainainen kehityksen jahtaaminen loppuu? Ehkä juuri keskeneräisyyden hyväksyminen antaa syyn hidastaa vauhtia ja istahtaa oravanpyörän reunalle ihmettelemään, kuinka pitkälle on jo päästy. Ei luopuakseen tärkeäksi kokemistaan tavoitteista, vaan taputtaakseen itseään olkapäälle. Ollakseen edes hetken kiitollinen, armollinen ja läsnä.

Sitkuihin langenneille voisikin tehdä hyvää unohtaa nykyajan armottomat iskulauseet ja etsiä tilalle lempeämpiä vaihtoehtoja menneiltä ajoilta, kuten vaikkapa Sananlaskujen kirjasta:

”Armelias mies tekee hyvää itselleen, mutta armoton syöksee itsensä onnettomuuteen” (Sananl. 11:17), tai Matteuksen evankeliumista: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (Matt. 22:39). Miten oppisimme muistamaan, että yhtä lailla kuin Raamattu opastaa kohtelemaan muita oikeudenmukaisesti, se ohjaa meitä lujalla lempeydellä myös myötätuntoon ja armollisuuteen itseämme kohtaan?

Siihen minulla ei ole vastausta.

Mutta ehkä Jeesuksen opetuksista voitaisiin näin alkuun kiteyttää itsemyötätunnosta muistuttava kultainen kehotus: Arvosta itseäsi ehdoitta, sola gratia, tässä ja tänään.

Teksti: Sofia Pekkarinen
Kuva: Antti Rintala

S‍aarna on julkaistu Oulunkylän seurakunnan Syysjulkaisussa 2021.