27.12. Onneksi olkoon: Hannu, Hannes, Hans | Palaute
Paavalinkirkko

Tuuli Aitolehden saarna: "Jokaisessa meissä on hyvyyden ydin"

Paavalin seurakunta

10.05.2024, 14:08
Tuuli Aitolehti saarnasi Paavalinkirkossa helatorstaina 2024.

Jälleen kerran tähän saarnan alkuun haluan todeta, että vaikka tässä puhuessani olen kirkossa, ja sillä tavalla tämä on kirkossa kuulutettua puhetta, mutta tämä on minun osaltani yksi puheenvuoro pitkään keskusteluun. On ilo olla keskustelussa mukana ja luottaa siihen, että minä myös kasvan koko ajan ja ymmärrykseni asioista lisääntyy. Tämä ei siis ole viimeinen totuus, vaan eräs puheenvuoro.

No niin, nyt kun se on sanottu, niin voin aloittaa tämän saarnan.

Muistan elävästi elämässäni muutaman kohdan, kun olen ollut muuttumassa. Niihin hetkiin on usein liittynyt tunne, kuin seisoisin risteyksessä, ja minun pitää valita kumpaan suuntaan lähden. Näissä hetkissä on ollut läsnä ajatus siitä, että mikään ei enää ole kuten ennen. Valitsisinpa kumman polun tahansa, niin tuttu olisi takanapäin ja edessä muutosta ja tuntematonta.

Onko sinulle käynyt näin, nosta käsi ylös jos ajattelet että tiedät tuon tunteen? Aika moni nosti käden. Kiitos, kun osallistutte.

Luulen että noille Jeesuksen opetuslapsille kävi vähän näin silloin, kun he kuulivat Jeesuksen kutsuvan heitä ensimmäisellä kerralla, kun he lähtivät tämän mukaan kesken töidensä.

Ja nyt vuosia myöhemmin, he ovat olleet todistamassa niin paljoa. Heidän silmiensä edessä Jumalan Poika on opettanut, parantanut, herättänyt kuolleista, solminut yhteyksiä, rukoillut, kutsunut mukaan, selittänyt, siunannut, joutunut itse vangituksi ja hänet on murhattu. Ja sitten, kaikkein ihmeellisintä: hän nousi kuolleista ja oli jälleen heidän kanssaan.

Voisi kuvitella, että noiden ihmisten päät ja sydämet olivat kokeneet valtavia muutoksia vuosien kuluessa. Heidän roolinsa oli myöskin muuttunut. Ensin he olivat Jeesuksen seuraajia, sitten opetuslapsia, ja nyt he ovat todistajia ja niitä valittuja ihmisiä, joiden varaan pikku hiljaa rakentuvat kaikki kristilliset kirkot, joita tänä päivänä on. Ei mikään lyhyt tie heillä.

Opetuslapsilla on huima kehitystehtävä jokaisella. Ja jälleen kerran helatorstaina he ovat täysin uuden edessä. Nyt he eivät kohtaakaan tätä uutta vaihetta surulla ja pelolla, kuten aiemmin on käynyt.

Sen sijaan he ovat täynnä riemua.

Onkohan niin, että he ovat ymmärtäneet vihdoinkin, mistä Kristuksessa on kyse, vai onkohan niin, että heidät vain täyttää sellainen hyvänolontunne, jonka vain elävä Jumala voi ihmiselle antaa? Voi olla, että kyse on näistä molemmista yhtä aikaa, ja lisäksi heillä varmasti on mukana monia muitakin tunteita ja tuntemuksia, joita voin vain aavistella.

Evankeliumin tekstissä sanotaan:

”Jeesus vei opetuslapset ulos kaupungista, lähelle Betaniaa, ja siellä hän kohotti kätensä ja siunasi heidät.”

Minä pidän tästä helatorstain Raamatunkohdasta. Jeesus näkee livenä opetuslapset viimeistä kertaa ja hänen viimeinen teko oli antaa heille siunaus. Ei mitään viime hetken ohjeita tai opetuksia, muistutuksia tai kysymystä heidän uskollisuudesta. Ei muuta kuin siunaus. Sen varassa opetuslapset jäivät riemuitsemaan ja odottamaan Jeesuksen lupaamaa voimaa, jonka piti saapua heidän luokseen korkeudesta.

Olen monta kertaa miettinyt, kuinka vaikean tehtävän edessä monet ihmiset olivat noissa Raamatun kertomuksissa, kun he olivat olleet yhteydessä Jeesuksen kanssa. Heidän piti kuvata äkkiä ihan tavallisilla sanoilla jotain sellaista, jota ei ihminen voi oikeastaan ymmärtää. Ja kun asialle valitsee sitten jotkut sanat, niin ne sanat alkavat myös määrittää itse kokemusta, kertomus vakiintuu. Ja kuitenkin on niin, oman kokemukseni mukaan ainakin, että aina kun asiat puetaan sanoihin, jotain kokemuksista jää ns. kuolleeseen kulmaan. Sanojen kanssa usein pitää valita useasta vaihtoehdosta, joista yksikään ei ole täydellinen.

Ajattelen, että tuossa hetkessä, jossa nuo opetuslapset ovat silloin, kun Jeesus on noussut taivaaseen, heillä ei enää ole sellaista tilannetta, että he valitsisivat mihin suuntaan nyt lähtisivät.

He ovat saaneet juuri viettää 40 päivää Jeesuksen kanssa, ja heidän sisällään ovat vihdoinkin auenneet syvän ymmärtämisen portit. He ovat niin täynnä pyhää iloa, että se valuu heistä kuin pulppuava lähde.

Mitä he sitten ymmärsivät? Mikä on se viisaus, jonka Jeesus oli tuonut heille? Miksi näitä 40 päivää Kristuksen ylösnousemisen jälkeen tarvittiin, ennen kuin hänet otettiin taivaaseen?

Näihin kysymyksiin Raamatussa vastataan, ja kaikki vastaukset ovat mielestäni aika monimutkaisia. Kun ihmiset olivat kokeneet niin hirmuisten voimakkaasti Jumalan teot ja vaikutukset sisimmässään ja ympärillään, sen kuvaaminen on aika vaikeaa. Ja siitä syntyy monipolvista keskustelua ja opetusta, kun aikaa kuluu eteenpäin ja kertomukset vakiintuvat ja niistä aletaan olla eri mieltä ja mietitään mikä on oikea tapa tulkita Raamattua? Mikä on oikea tapa tuntea Jumala?

Raamattua lukiessa voi helposti syntyä ajatus, että miten tämä liittyy meidän elämään, nyt tänään?

Minä ajattelen, että vastaus näihin kysymyksiin kuulostaa aika yksinkertaiselta, mutta sen ymmärtämiseen voi kuitenkin mennä ihmisikä.

Minun käsitykseni mukaan opetuslapset ymmärsivät syvästi oman paikkansa. He näkivät Jeesuksen Kristuksena, maailmankaikkeuden pelastajana. Ja he hyväksyivät sen. Ja he näkivät, että tämä kaikkivaltias Jumala, jonka poika Jeesus on, että tämä Jumala haluaa heidän tietävän, että heitä rakastetaan, että Jumala on heitä ihan lähellä, ja että he ovat turvassa. Taivasten valtakunta on tullut ja tulee näkyväksi meissä ihmisissä, jotka koemme Jumalan rakkauden ja levitämme sitä maailmassa rukoustemme ja omien käsiemme kautta.

Kuulostaako tämä sinusta oikealta? Että tämä voisi olla se minkä opetuslapset olivat löytäneet, ja että tämä ymmärrys, tämä syvä viisaus, oli antanut heille rauhan riemuita ja kiittää. Opetuslapsilla oli edessään tehtävä, jonka he saivat itselleen suoraan Jeesukselta. Heillä oli iso ja syvä tarkoitus elämässään tästä eteenpäin.

Mitä tämä tarkoittaa meille? Tässä maailmassa asiat ovat aivan toisin kuin opetuslasten aikaan. Kristillinen kirkko on levinnyt kaikkialle maailmassa, ja meillä Euroopassa jopa kaikki valtiot ja yhteiskuntajärjestelmät ovat läpensä kristillisiä, ainakin teoriassa.

Minkälaiseen muutokseen meitä siis kutsutaan, kun monella tavalla näyttää, että kaikki on jo valmista?

Minä uskon, että meidän osallamme on paljon kyse katsomisesta, näkemisestä ja kokemisesta. Osallisuudesta ja yhteydestä.

Koska kun katson maailmaa, niin eihän täällä valmista ole. Ovathan asiat menneet parempaan suuntaan monessa, mutta niin paljon huonompaan sitten niin monissa toisissa asioissa. Maailma ei ole valmis, eikä meitä kristittyjä Jeesuksen tien kulkijoita kutsuta mukaan niin, että emme tekisi tässä maailmassa mitään. Niin, että emme yrittäisi toimia rakkauden, oikeudenmukaisuuden, armon ja osallisuuden lisäämiseksi tässä maailmassa. Niin että emme itse olisi kaikkea tuota. Ja antaisi itseämme kokonaan Kristuksen käyttöön tässä maailmassa.

Mutta mikä se muutos sitten on, koska kyllähän me kristityt olemme monin tavoin sitoutuneet hyvään?

Ymmärtääkseni muutos on se, että me pysähdymme ja hiljennymme ja löydämme jokainen omasta sisimmästämme yhteyden Jumalaan. Jokaisessa meissä on hyvyyden ydin. Ja tämä ydin kutsuu meitä olemaan yhteydessä itseensä Jumalaan. Kun vahvistamme tätä yhteyttä itsessämme, näemme maailman enemmän kuten opetuslapset näkivät. Niin että meissä avautuu sijaa riemulle ja rakkaudelle. Niin että me huomaamme, ihan tavallisen arkisen elämämme keskellä, kuinka Kristuksen siunaus leviää edelleen käsiemme kautta meitä ympäröivään maailmaan. Ja myös se, kuinka me saamme, toisten ihmisten käsien ja muun luomakunnan kautta, omaksemme rakastavan Jumalan huolenpitoa ja siunausta.

Eli asia on hyvin yksinkertainen: me olemme ja saamme olla yhteydessä suoraan Jumalan kanssa oman sisimpämme hyvyyden kutsumana. Ja tässä yhteydessä saamme armon nähdä Jumalan valtakunnan tulevan todeksi meissä itsessämme ja ihmisissä meidän ympärillämme.

Ei maailma tällä tavalla tule valmiiksi, ei Jeesus sitä luvannut seuraajilleen, eikä kenellekään. Mutta tällä tavalla meillä on mahdollista elää syvästi merkityksellistä elämää, syvässä ja tyydyttävässä yhteydessä maailmankaikkeuden suurimman voiman, Jumalan, kanssa. Ja me saamme olla yhteydessä toinen toisiimme tavalla, joka muuttaa meitä jatkuvasti.‍