Evankeliumista Luukkaan mukaan, luvusta 18: "Jeesus kutsui kaksitoista opetuslastaan luokseen ja sanoi heille: ”Me menemme nyt Jerusalemiin. Siellä käy toteen kaikki se, mitä profeetat ovat Ihmisen Pojasta kirjoittaneet. Hänet annetaan pakanoiden käsiin, häntä pilkataan ja häpäistään ja hänen päälleen syljetään, ja he ruoskivat häntä ja tappavat hänet. Mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.

Opetuslapset eivät ymmärtäneet Jeesuksen sanoista mitään. Asia pysyi heiltä salassa, eivätkä he käsittäneet, mitä Jeesus tarkoitti. Kun Jeesus lähestyi Jerikoa, tien vieressä istui sokea mies kerjäämässä.

Kuullessaan, että tiellä kulki paljon väkeä, mies kysyi, mitä oli tekeillä. Hänelle kerrottiin, että Jeesus Nasaretilainen oli menossa siitä ohi. Silloin hän huusi: ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!” Etumaisina kulkevat käskivät hänen olla hiljaa, mutta hän vain huusi entistä kovemmin: ”Daavidin Poika, armahda minua!”

Jeesus pysähtyi ja käski tuoda hänet luokseen. Mies tuli, ja Jeesus kysyi häneltä: ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?” Mies vastasi: ”Herra, anna minulle näköni.” Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Saat näkösi. Uskosi on parantanut sinut.” Siinä samassa mies sai näkönsä, ja hän lähti seuraamaan Jeesusta ylistäen Jumalaa. Ja kaikki, jotka näkivät tämän, kiittivät ja ylistivät Jumalaa."

Mikä sinulle jäi päällimmäiseksi mieleen tästä evankeliumitekstistä? Minä kiinnitin huomiota erityisesti kahteen asiaan: Ensinnäkin sokean miehen vankkumattomaan uskoon. Ja toiseksi ihmisiin, jotka käskivät hänen olla hiljaa.

Monelle suomalaiselle usko on hyvin henkilökohtainen asia. Sitä ei toitotella ympäriinsä ja siitä puhuminen voi tuntua vaikealta. Minulle uskon merkitys elämässä tiivistyy luottamukseen siitä, etten ole yksin. Kun elämässä on tapahtunut vastoinkäymisiä, olen luottanut johdatukseen ja siihen, että minua kannatellaan. Juuri ne asiat tapahtuvat, joiden pitääkin tapahtua, vaikka en ymmärtäisikään niiden merkitystä. Se on aika vapauttava ajatus maailmassa, jossa oman menestyksen eteen pitää jatkuvasti ponnistella.

Evankeliumitekstin sokea mies ei voivotellut kohtaloaan, vaan nojasi uskoonsa ja pyysi apua. Kuitenkin, näin tehdessään hänen käskettiin olla hiljaa. Ehkä Jeesuksen seurueessa kulkeneista ihmistä oli kiusallista joutua kohtaamaan miehen hätä. Että menisi nyt pois siitä häiritsemästä, kun täältä on tulossa arvovaltainen kulkija.

Joskus on helpompaa kävellä niiden ohi, jotka apua tarvitsevat, kuin pysähtyä kuuntelemaan, koska epämukavan tunteen ohittamiseksi tekee mitä tahansa. Kun näin tekee, tulee asettaneeksi omat tunteensa toisen hädän edelle.

Usko tarkoittaa sitä, että vastaa Jeesuksen kutsuun seurata häntä. Jokaiselle uskossa olevalle tämä on varmasti jollain tavalla selvää. Mutta mitä Jeesuksen seuraaminen tarkoittaa?

Se tuskin tarkoittaa hänen joukoissaan kävelemistä samalla, kun käsketään apua pyytävien olla hiljaa. Eli nykypäivänä kirkossa käymistä samalla, kun suljetaan silmät ja korvat avunpyynnöiltä ympärillä.

Minusta Jeesuksen seuraaminen tiivistyy kysymykseen: mikä on minun tehtäväni ja paikkani tässä maailmassa? Uskon, että Jumala ei luonut meitä tänne itseämme, vaan toisiamme varten.

Mutta tämä maailma, jossa elämme, kannustaa jatkuvasti ajattelemaan vain itseämme. Oma hyvinvointi tulee pistää kaiken muun edelle. Hyvinvointia – siis lähinnä fyysistä hyvinvointia – optimoidaan mittaamalla unen laatua, askeleita, kaloreita, suoritteita, edistymistä, kehitystä, makroja, toistoja ja leposykettä. Suomalaisten fyysinen terveys on parantunut viime vuosikymmenten aikana, mutta vastaavaa muutosta ei ole saatu aikaan mielenterveydessä.

Omalla itsellämme tuntuu olevan ylivoimainen jaettu merkitys kaikista maailman merkityksistä. En voi olla miettimättä, onko kulttuurimme liian individualistinen, onko katse liikaa omassa navassa?

En tietenkään tarkoita, etteikö hyvinvoinnilla olisi mitään väliä. Inhimillisesti sillä on väliä jokaiselle, sillä ilman edes kohtuullista jaksamista, joka itsestään huolta pitämisestä seuraa, on vaikeaa muuttaa maailmaa paremmaksi,vaikeaa olla läsnä toisille ihmisille tai vaikeaa toteuttaa mitään Jumalan tarkoittamaa suunnitelmaa, mikä se nyt kenenkin elämässä onkaan.

Mutta onhan jatkuva yltiöpäinen terveyspuhe ja sen ympärillä pyörivä valtava hyvinvointibisnes ongelmallista. Se antaa myös väärän signaalin siitä, etteikö vaivainen tai sairas ihminen voisi olla onnellinen ja kokea merkitystä elämässään.

Maailma voisi olla aika erilainen paikka, kun riittävän moni muuttaisi elämän fokusta.

Usein kysytään: Mitä minä saan tästä ihmissuhteesta tai yhteisöstä? Pitäisikö kysyä: Mitä minä haluan ja voin antaa ympärillä oleville ihmisille ja yhteisöille?

Usein kysytään: Kenen kanssa haluan aikaani viettää? Pitäisikö joskus kysyä myös: Kuka kaipaa minun seuraani?

Usein kysytään: Mikä tekee minulle hyvää? Pitäisikö kysyä useammin: Mitä hyvää minä voin tehdä?

Hyvän tekemiseen keskittyminen voisi tehdä itsellekin hyvää siinä missä mustikat kaurapuurossa ja kahdeksan tunnin yöuni. Eikä niiden välillä välttämättä edes tarvitse valita – kunhan vain muistaisi keskittyä siihen toiseenkin.

En siis tarkoita, että itseään pitäisi kohdella kaltoin tai omaa hyvinvointiaan laiminlyödä. Tarkoitan sitä, että ihmisinä, seurakuntana, kaupunkilaisina, voisimme siirtää huomiomme vahvemmin yhteiseen hyvään. Se jälki, mikä meistä tänne maailmaan jää, on jälki, jonka jätämme muihin.

Usko on siis paitsi henkilökohtainen suhde Jumalaan, myös konkreettisia tekoja.

Seurakuntaneuvostossa peilaamme päätöksiä moneen isoon kuvaan, kuten kirkon, seurakuntayhtymän ja seurakunnan strategiaan. Mutta päätösten tekeminen ei voi olla kristillisistä arvoista vapaita, ja ne kulkevatkin luontevasti mukana neuvoston keskusteluissa.

Päätimme hiljattain uudesta Paavalin seurakunnan strategiasta. Strategia ohjaa siihen, että seurakuntana tarjoaisimme toinen toisellemme apua, seuraa ja sanomaa. Jeesuksen esimerkin mukaan välitämme, kohtaamme ja vaikutamme ilman ennakkoluuloja. Olemme rohkeasti hengellinen yhteisö.

Emmekä käske kenenkään pyytävän olla hiljaa.

Vuosi sitten teimme päätöksen siitä, että toivotamme Hermannin Varustamon tervetulleeksi Paavalinkirkon tiloihin. Muutto tapahtuu tämän vuoden lopulla. Varustamo tarjoaa erityispalveluja asunnottomille, päihde- ja rikostaustaisille, paperittomille ihmisille sekä heidän läheisilleen.

Varustamon työn avulla autetaan hyvin konkreettisesti heitä, jotka tukea ja apua elämässään tarvitsevat. Myös erilaisista taustoista tulevien ihmisten tuominen yhteen koko “kylää” yhdistävälle kirkolle on itsessään arvokas asia.

Evankeliumitekstissä on vielä yksi juttu, josta haluaisin sinulle puhua. Huomasitko, että Jeesus kysyi mieheltä: ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?” Jeesus siis kysyi, eikä lähtenyt suorilta toteuttamaan sokean miehen parantamista, vaikka kaikkitietävä onkin. Hän ei pakota meitä mihinkään, vaan odottaa, että kerromme toiveemme.

Mekin voimme kysyä ympärillä olevilta, mitä he toivovat meiltä. Kysyminen voi olla vaikeaa, jos ei tiedä, osaako siihen vastata. Onko voimavaroja, osaako auttaa, entäpä jos tuleekin liian kinkkinen toive? Näissä tilanteissa ei tarvitse jäädä yksin, vaan saamme myös itse apua pyytämällä. Jeesuksella on tahto ja voima vastata pyyntöömme, ja siihen uskominen voi olla supervoima elämässä.

Jeesuksen esimerkki kertoo minulle siitä, ettei toisten tarpeita ja toiveita kannata olettaa. Voi olla, että ihminen kaipaa itse hyvin erilaisia asioita, kuin mitä minä hänelle kylmiltään ja kysymättä tarjoaisin. Siksi aina kannattaa kysyä.

Nyt laskiaissunnuntaina käännämme katseet pian alkavaan paastonaikaan. Voisiko paastonaika tänä vuonna olla muihin keskittymistä itseni sijaan? Sen kysymistä ja tutkimista, mihin Jeesus minua kutsuu tässä ainutlaatuisessa elämässä. Niiden äänien ja rutiinien hiljentämistä, jotka tätä tutkiskelua estävät. Sen pyytämistä, että Jeesus osoittaisi meille oman tehtävämme ja ne ihmiset, jotka meitä nyt tarvitsevat.

En tiedä olenko yksin, mutta minusta on tosi usein hankalaa tehdä eroa Jumalan tahdon ja oman tahdon välillä. Eikä se johdu pelkästään omasta tuittupäisyydestä ja mukavuudenhalusta vaan myös siitä, että tulkintoja Raamatun sanasta on ympärillä niin monenlaisia, ja ne ovat joskus myös ristiriidassa keskenään.

Siksi tutkiskelulle on hyvä raivata tilaa.

Loppuun pieni anekdootti kuluneelta viikolta. Olin torstaina metrossa matkalla töistä kotiin. Metrovaunun hiljaisuuden rikkoi eräs paikalle saapunut nuori. Hän kertoi koko vaunulle kuuluvalla äänellä, että oli tullut evankelioimaan. Heitti sitten siinä minuutin hissipuheen Jumalan armosta lopettaen sanoihin:

“Jumala rakastaa teitä. Jeesus on tie, totuus ja elämä. Junou, sen mä vaan halusin sanoo. Kivaa päivää kaikille.” Hän selvästi oli löytänyt tehtävänsä. Sinun tehtäväsi voi olla erilainen, mutta se on yhtä tärkeä.‍

‍