Torstaina 31.10. klo 19 koko kaupungin orkesterin konsertti Paavalinkirkossa, vapaa pääsy.

Kotikaupunkikiertueella Helsingin kaupunginorkesteri pakkaa mukaan Jean Sibeliuksen teatterimusiikkia sekä nuoren Mozartin säveltämän makupalan, jonka taivaallisen kauniissa hitaassa osassa soolopuhaltajat pääsevät hurmaamaan.

Jean Sibelius: Pelléas ja Mélisande -sarja op. 46

Belgialaisen Maurice Maeterlinckin (1862–1947) näytelmä Pelléas ja Mélisande (1893) tunnustetaan yhtenä teatterihistorian merkkiteoksista ja symbolistisen tyylisuuntauksen toteemeista. Teatteriversiona se sai aluksi nuivan vastaanoton. Usvan ja hämärän peittämä, huomaamattomilla eleillä kuorrutettu kolmiodraama oli kriitikoille liian korkealentoinen. Alleviivaamaton, psykologiseen jännitteeseen perustuva staattisuus jätti tilaa tulkinnoille. Sen sijaan säveltäjät kokivat yhteyttä tekstiin, jossa järki ja logiikka katoavat tunteiden tiedostomattomiin kerroksiin. Kuuluisimman version näytelmästä sävelsi Claude Debussy vuoden 1902 oopperallaan, mutta myös Gabriel Fauré (1898), William Wallace (1903) ja Arnold Schönberg (1903) ovat pukeneet Maeterlinckin utuisat tunnelmat säveliksi.

Jean Sibelius (1865–1957) tutustui symbolismiin 1890-luvun alkuvuosina Saksassa. Hän oli vaikuttunut etenkin Arnold Böcklinin maalauksista, joskin niistä uupui sitä särmää, sumua ja synkkyyttä, joilla Gallen-Kallelan siveltimenvedot tunkeutuivat sieluun saakka. Sibeliuksen symbolismi versoi varhaisista orkesterirunoista Satu (1893), Tuonelan joutsen (1895) ja Metsänhaltija (1895) ja puhkesi kukoistukseen näyttämömusiikeissa Kuolema (1903), Ödlan (1909) ja Joutsikki (1908), joka jatkaa lähes suoraan symbolistisen kauden huipentaneen Pelléas ja Mélisande -näytelmän musiikista.

Pelléas ja Mélisande sai Suomen ensiesityksensä Ruotsalaisessa teatterissa 17.3.1905, ja jo samana vuonna Sibelius koosti siitä konserttisarjan vain vähäisin muutoksin – ainoastaan toisen näytöksen neljännen kohtauksen alkusoitto jäi pois, ja Mélisanden laulu Kolme sokeaa sisarta kuullaan instrumentaalisovituksena. Sarja on seesteisintä Sibeliusta, sen aiheet ja melodiat soljuvat rivien välissä ja vaivihkaa kuin kaikkea huomiota välttääkseen. Enemmän kuin tarttuviin teemoihin, musiikki perustuu hämärille tunnelmille, joiden jäljet nousevat tajuntaan vasta sävelten sammuttua – jos silloinkaan.

Jaani Länsiö

W.A. Mozart: Sinfonia concertante neljälle puhaltajalle K. 297b

W.A. Mozartin (1756–1791) Sinfonia concertante neljälle puhaltajalle on mysteeri. Sen uskottiin syntyneen vuonna 1778 Pariisissa, missä Mozart vietti elämänsä surkeimmat puoli vuotta. Inspiraatio katosi kaupungin ”likaisiin, mutaisiin katuihin” eikä ”ilkeistä, ylimielisistä” pariisilaisista ollut seuran pitimiksi. Paikallinen musiikkikin oli kelvotonta. Lisäksi Mozartin matkalla sairastellut äiti kuoli, minkä hän aluksi salasi Salzburgiin jääneeltä isältään. Pariisin-aikana syntyi vain yksi merkittävä teos, D-duuri sinfonia nro 31 ”Pariisi”.

Kirjeessään isälleen Mozart väittää säveltäneensä konserton, jonka mannheimilaiset puhallinmuusikot aikoisivat esittää Concert Spirituel -sarjassa. ”Muusikot rakastivat teosta”, Mozart kirjoitti, ”ja [konserttisarjan johtaja] Le Gros otti sen kopioitavaksi, mutta viimeiset neljä päivää näin sen vain lojuvan hänen pöydällään.” Teosta ei koskaan esitetty, vaan Mozartin sijasta mannheimilaiset soittivat vastaavanlaisen teoksen Giuseppe Cambinolta. Teoksen käsikirjoitus katosi Le Grosin käsistä, eikä siitä sen koommin nähty jälkeäkään. Mozart kirjoitti isälleen, että Cambino todennäköisesti sabotoi koko jupakan.

Sinfonia concertante (alun perin huilulle, oboelle, käyrätorvelle ja fagotille) ei silti välttämättä ole Mozartin. Mozart-elämäkerturi Otto Jahnin arkistosta vuonna 1869 löytynyt kolmeosainen Sinfonia concertante oboelle, klarinetille, käyrätorvelle ja fagotille jakaa tutkijakunnan mielipiteet. Osalle se edustaa aitoa Mozartia sillä erotuksella, että orkesteriosuutta olisi peukaloitu jälkikäteen. Jotkut taas arvelevat, että Pariisin-teosta ei olisi koskaan ollutkaan, ja että Mozart olisi vain sepittänyt tarinan isälleen – pimittihän hän äitinsä kuolemankin. On myös mahdollista, että tänään kuultava teos on todella Mozartin, mutta ei se, joka katosi Pariisissa. Joka tapauksessa vuonna 1964 Sinfonia concertante neljälle puhaltajalle vaihtoi paikkaa Mozartin teosten virallisessa Köchel-katalogissa epäilysten alaisten teosten listalle.

Jaani Länsiö