Pekka on kova kalamies. Siksi ehdittiin ensimmäisinä kylän miehistä jäälle kairaamaan. Pekka kyllä tietää hyvät paikat josta kala nappaa. Pikkuhiljaa jäälle kokoontui ryhmä miehiä, kukin omalle lohkolleen ja sijalleen sopivan välimatkan päähän toisistaan. Matkaa miehestä mieheen, viiden kuuden miehen välillä, oli 50-60, jopa satakunta metriä. Kylän miehet, osa Pekan serkkuja tai muita tuttuja, tiesivät paikkansa. Sen paikan josta kala nappaa.

Minä en ole kovinkaan kummoinen kalamies. Olen joskus pilkkinytkin, mutta laji ei ole koskaan vienyt minua mennessään, toisin kuin Pekan, jonka toinen luonto on metsästäjä-keräilijän. Silti minäkin nautin talven hiljaisuudesta ja jään avaruudesta. Pekalla oli mielessään saalis, minulla elämys.

Sain elämyksestä tarpeekseni suhteellisen nopeasti. Sanoin Pekalle että lähden rantaan, lämmittelemään Pekan mökkiin. Suunnistin suoraan rantaan. Ohitin toiset miehet, jäälle kokoontuneen ryhmän, useiden kymmenien metrien etäisyydeltä.

Erästä ohittaessani kuulin hänen huikkaavan perääni karjalan kauniilla murteella jota en käy tässä imitoimaan. ”Älä mee!”, kuului huudahdus. ”Elä mää”? Elämää?

Seisahduin ja heilautin hänelle kättäni ja jatkoin matkaa. Arvelin että hän vain erehtyi luulemaan minua tutukseen, ehkä juuri Pekaksi.

Tänään muistelen miesten vapaamuotoiseen pilkkiryhmään liittyvää kokemusta. Jollain lailla se kiteyttää, mistä on kysymys suomalaisessa sosiaalisuudessa. Sitä on. Mutta usein sellaisessa muodossa, ettei sitä ehkä tule huomanneeksi.

Nyt kun olemme jo melkein kyllästettyjä monikanavaisessa tiedontulvassa, lähes taukoamattomassa läsnäolossa etäyhteyksien kautta, kaipaan tuota näennäisesti yksinkertaista, hiljaista sosiaalisuutta. Mahdollisuutta nostaa katseeni välillä läppärin hohteesta ulos ikkunasta metsänrajaan, edes vastapäisen talon seinään, tai edes huoneeni esineisiin.

Itse asiassa hyvän elämän yksi reunaehdoista liittyy etäisyyteen, etäällä olemiseen. Meille miehille tämän havainnollisti Arto, joka kysyi, millainen ihminen on välinpitämätön. Sellainen, joka ei pidä väliä. Ei kunnioita välimatkaa kahden ihmisen välillä. Tällä hän tarkoitti sitä välinpitämättömyyttä, joka liittyy lähisuhdeväkivaltaan sekä fyysisessä että psyykkisessä merkityksessä.

Se ihminen on taitava joka ei osaa olla välinpitämätön näinä aikoina, näiden neljän seinän piirissä. Taito toisen kunnioitukseen on aivan välttämätöntä tässä tilanteessa. Eikä vain tässä, vaan myös tätä ennen ja tämän jälkeen.

Veli-Matti Helminen, perheneuvoja
Helsingin seurakunnat