Mikaelin seurakunnassa vuodesta 2008 työskennellyt diakoni Tuuli Valaranta oli nuorena ujo ja arka. Vaikka hänelle jo rippikoulussa selvisi, että hän halusi hengelliseen työhön, niin esimerkiksi esiintyminen tuntui kovin vaikealta.

-Ajattelin, että diakoniatyössä parasta on olla ihmisten vierellä kulkijana, ja minulle on aina ollut helppoa kuunnella muita, mutta seurakuntatyössä joutuu olemaan myös esillä, johtamaan tilaisuuksia ja toimimaan vaikka juontajana. Se puoli työstä mietitytti ammattia valitessa. Kutsumus oli kuitenkin vahva.

-Jotenkin tässä työssä on kasvanut heittäytymällä vaikeilta tuntuviin tilanteisiin. Kun on selvinnyt niistä, on jopa vuosien saatossa ajoittain alkanut tykätä esiintymisestä, Tuuli kuvaa kasvuaan ujosta rohkeammaksi.

-Viimeisin iso juttu oli mennä mukaan rippikoulutyöhön. Olin aikaisemmin pakoillut sitä, ja ottanut mieluummin hoitaakseni vaikka Yhteisvastuukeräyksen rahastonhoitajan hommat, joita kukaan ei varsinaisesti halua. Sitten huomasin, että yllättäen tykkäsinkin riparilla olosta tosi paljon, hän tunnustaa.

Rohkeus kasvaa siinä, kun uskaltautuu tekemään jotain pelottavaa.

-Olen luottanut siihen, että Jumalan avulla selviän pelottavista tilanteista. Raamatussa yksi lempikohtani on Filippiläiskirjeessä “Kaikki minä voin Hänessä, joka minua vahvistaa.” Ajattelen, että Jumala käyttää kaikenlaisia ihmisiä, myös ujoja. Eikä kaikessa tarvitse olla hyvä. Tämä työ on niin laaja-alaista, että uskallan paljastaa tietämättömyyteni ja ottaa selvää asioista. Olen hyvä kysymään, ja toisilta saa aina apua, hän kertoo selviytymisstrategiastaan.

Tuulin sydän sykkii erityisesti ihmisille, jotka jäävät helposti yksin, ja joita kukaan ei huomaa.

-Nuoruudessani oli kokemus yksin jäämisestä seurakunnassa. Tiedän, miltä tuntuu, kun ei uskalla jutella kenellekään tai on vaikea tulla johonkin ryhmään. Kirkkokahveilla menenkin aina sellaiseen pöytään, jossa joku istuu yksin.

Korona-aika on sekoittanut suunnitelmia myös Mikaelin seurakunnan diakoniatyössä. Pari diakoniatyöntekijää on keskittynyt talousneuvontaan, ja Tuuli kollegansa kanssa enemmän ryhmätoimintaan ja yhteydenpitoon vapaaehtoisten kanssa. Seurakunnassa toimii tavallisesti mm. omaishoitajien ryhmä, pienituloisten ruokailu ja perheraamis. Nyt pitää miettiä, miten ne toteutetaan turvallisesti.

Itsestä huolehtiminen on elinehto auttamistyössä.

-Tyypilliseen työpäivään sisältyy usein tapaamisia ihmisten kanssa. Korona-aikana olen ollut enemmän puhelimessa, ja keskittänyt kasvokkaiset tapaamiset tiettyihin päiviin. Jonkin verran on myös kotikäyntejä. Päivät ovat vaihtelevia ja paljon saa jutella ja kuunnella vaikeita asioita, joissa ei aina pysty auttamaan, ainakaan niin paljon kuin haluaisi. Onneksi ihmisten vaikeat tilanteet voi jättää Jumalan käsiin. Minä en ole pelastaja. Jeesus on. Se on pitänyt myös ihan itse älytä, että auttamistyössä pitää osata huolehtia itsestään. Ihan parasta stressin purkua on ulkoilu, lenkkeily ja zumba. Hikiliikunta on paras lääke ahdistukseen.

Teksti ja kuva: Outi Jaakkola