Itähelsinkiläisestä Piia Kontiosta piti tulla psykologi mutta tulikin kappalainen
Mikaelin seurakunta
-Mulla on paras duuni, 25 vuotta Itä-Helsingissä pappina työskennellyt Piia Kontio paukauttaa.
-Kun Jumala on viisaampi kuin ihminen, hän on vetänyt minua tähän suuntaan ennen kuin itse ymmärsinkään. Eikä ole ollut sellaista aamua, että en haluaisi lähteä töihin. Olen saanut tehdä monenlaista, syyskuussa Mikaelin seurakunnan kappalaisen virkaan astuva pappi ja kirkon perheneuvoja sanoo.
-Pappeudessa on parasta saada olla ihmisten kanssa. Aina kun saa yhdessä miettiä sitä, mitä tämä elämä ja usko on, mitä Jumala haluaa sanoa meille, mikä kaiken tarkoitus on. Yhdessä etsiminen on tavattoman arvokasta, olipa se hengellistä etsintää, parisuhteen solmujen selvittelyä tai muuta.
Piia Kontio kokee olevansa omimmillaan ihmisten kohtaajana, ihmisenä ihmisten rinnalla. Siinä auttaa tausta tavallisen duunariperheen lapsena Vuosaaresta.
-Isälle oli tärkeää, että minusta, maalarin tyttärestä, tuli pappi. Ortodoksiäitini ja koko suku siltä puolelta taas on tuonut oman perintönsä, mistä olen kiitollinen. Enemmän ajattelen sitä, mikä yhdistää kuin mikä erottaa.
Pappi ei kanna eikä kannattele ihmisiä yksin. Onneksi isoin pomo on messissä koko ajan.
Piia tykkäsi koulussa uskonnosta ja psykologiasta. Hän tähtäsi ensin psykologiksi, mutta tilastotiede ahdisti yliopiston pääsykokeissa. Välivuosi vierähti töissä vakuutusyhtiössä. Läheisen ystävän vinkistä hän päätti hakea teologiseen tiedekuntaan. Sieltä löytyi elinikäinen ystävä, jonka perheessä oli paljon pappeja.
-Se avasi minulle ikkunan pappeuteen.
-Olin Vartiokylän seurakunnan virastossa töissä melkein koko opiskeluajan, ja välillä myös Mellunkylän seurakunnan virastossa. Tutustuin pappeihin ja seurakuntaelämään, mistä on ollut paljon hyötyä.
Vuonna 1999 Piia valmistui teologian maisteriksi ja tuli Vartiokylän seurakuntaan sijaistamaan kanslistia. Yhtäkkiä papin paikka aukesi seurakunnasta.
-Istuin terassilla mieheni kanssa, ja panikoin.
Mieheni tokaisi siihen: Hengitä ihan rauhassa, sä oot ihan hyvä tollaisenaan.
-Ymmärsin, ettei minun tarvitse muuttua voidakseni olla pappi. Tavallisesta taustastani on paljon hyötyä.
Pienessä Vartiokylän seurakunnassa Piia teki alussa rippikoulu- ja nuorisotyötä, ja sitten varhaisnuorisotyötä.
-Kun oma poika oli pieni, keskityin enemmän seurakunnan varhaiskasvatukseen. Sitten aukeni mahdollisuus päästä osa-aikaiseksi perheneuvojaksi Matteuksenkirkolle, ja saada kirkon perheneuvojan koulutus. Olin usein jutellut perheneuvojien kanssa, ja salaa haaveillut neuvontatyöstä. Piti nipistää itseä, oliko tarjous oikeasti totta.
- Papin työ ja perheneuvonta täydentävät toisiaan. Toimituskeskustelutkin ovat aivan erilaisia perheneuvonnan koulutuksen jälkeen, olen saanut siitä valtavasti papin työhön.
Papin ja perheneuvojan työt täydentävät toisiaan.
Nyt edessä on uusi vaihe, sillä Piia valittiin Mikaelin seurakuntaan kappalaiseksi.
-Vahva seurakuntapapin identiteetti ja työn monipuolisuus motivoi tähän virkaan.
Mikä tai kuka on kappalainen?
-Ennen vanhaan seurakuntapappi oli ylimääräinen apulainen ja kappalainen virallinen apulainen. Tavallinen seurakuntapastori voidaan siirtää toiseen seurakuntaan, jos tuomiokapituli niin päättää. Kappalaiselle virka ja valtakirja annetaan juuri tiettyyn seurakuntaan. Siksi siihen on erillinen virkaan asettaminen, Piia selvittää.
Kappalaiselta vaaditaan papin pätevöitymisopinnot eli pastoraalitutkinto. Usein virkaan valittavat ovat kokeneita ja pitkään seurakuntaa palvelleita pappeja, kuten Piia. Hän toimii myös mentorina uusille papeille.
-Olen toiminut pitkään kirkkoherra Jukka Pakarisen sijaisena, ja olen myös esihenkilö. Vastaamme kanttori Katri Vanhamäen kanssa Jumalanpalvelus ja hengellisyys -tiimistä.
-Hiljaisuuden viljely on tärkeä osa omaa hengellisyyttäni. Sen kehittäminen on lähellä sydäntäni. Olin aikoinaan aivan kauhuissani, kun papin ordinaatio- eli pappisvihkimyskoulutukseen kuului retriitti. Miten selviän siellä hengissä, puhelias ja eläväinen Piia nauraa.
Retriittikärpänen puraisi kuitenkin heti. Piia kouluttautui retriitinohjaajaksi.
-Minulle on tärkeää voida vetäytyä arjessa hiljaisuuteen lyhyemmin tai sitten pidempään. Viime kesänä olin ensimmäistä kertaa yksin viikon saaressa. Se teki hyvää. Ruumis teki duunia, mutta sielu lepäsi.
Teksti ja kuva: Outi Jaakkola