Samassa veneessä - joka ei kaatunutkaan

‍Kymmenen vuotta sitten Päivi, Marja-Liisa, Liisa, Aulikki, Sinikka ja Kirsti istuivat ensimmäisen kerran Pihlajamäen kirkon takkahuoneen sohville kahden papin kanssa. Siitä alkoi koko kevään mittainen sururyhmä, jossa purettiin läheisen menettämiseen liittyviä kokemuksia.

Mutta tapaamisesta alkoi paljon muutakin: syntyi ystäväporukka, joka kokoontuu yhä säännöllisesti. Sururyhmästä ei kuitenkaan enää ole kyse ja jäsenet kutsuvat ryhmäänsä nykyisin Toivoryhmäksi.

He ovat tulleet muistelemaan kymmenvuotista historiaansa sinne, mistä kaikki alkoi. Takkahuoneessa käy heti vilkas keskustelu.

Sururyhmässä saa olla hiljaa ymmärtävässä seurassa

Seurakuntien sururyhmät ovat ammattilaisen ohjaamia ryhmiä läheisensä menettäneille. Vertaisryhmässä tunnustellaan kokemuksia uudessa elämäntilanteessa ja käsitellään pintaan nousevia tunteita ja ajatuksia. Ryhmässä on lupa olla myös hiljaa ymmärtävässä seurassa.

“Muistan, miten erilainen olo oli tulla kotiin kuin ryhmään lähtiessä”, muistelee yksi ja muut nyökkäilevät. “Kun surua purkaa ulos, olo kevenee”, joku kuvailee. “Jaettu suru on helpompi kantaa”, kolmas vahvistaa.

“Tila oli turvallinen ja uskalsimme olla sellaisia kuin olimme. Muualla elämässä suru piti välillä ihan pysäyttää. Sitten kun kokoonnuttiin, sai vaikka vain itkeä. Olin joutunut elämässä opettelemaan olemaan vahva, mutta tässä ryhmässä ei tarvinnut. Nämä ovat ihania ihmisiä ja niin me hitsauduimme yhteen”, toinen kertoo.

Ryhmän jäsenet tulivat eri puolilta kaupunkia ja elämäntilanteet vaihtelivat. Yksi oli menettänyt läheisensä pitkän sairauden jälkeen, toinen aivan yllättäen. Joku oli käynyt kokeilemassa avointa sururyhmää muualla, mutta ei ollut kokenut sitä omakseen.

Pihlajamäen kirkon kellarissa ryhmää ohjasi kaksi pappia, Sari Hakuri ja Annaelina Mäkilampi. Malmin seurakunnan sururyhmät ovat suljettuja, eli niihin ei oteta uusia jäseniä kesken kauden. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin sururyhmäläiset muistelevat ohjaajien roolia suureksi. Monia aiheita ja tehtäviä on jäänyt tarkkaan mieleen.

Yhdellä kerralla tehtävänä oli tuoda vainajan kuva ja silloin sai kertoa muille, mitä asioita toisessa kaipasi ja millainen ihminen hän oli ollut. Kerran ohjaaja oli kysynyt, onko kukaan käynyt kaupassa katsomassa uusia kevätvaatteita. Ajatuskin oli tuntunut surevista ensin kummalliselta, mutta seuraavalla kerralla jollain oli uusi paita. Lesket pohtivat yhdessä, miten menetellä vihkisormuksen kanssa. Ohjaajista toinen meni kevään aikana naimisiin ja toinen kertoi omaishoitajan tilanteestaan ja ryhmä eli niissäkin mukana.

“Joka kerran näköala vähän laajeni ja sai uutta ajateltavaa”, yksi ryhmäläisistä sanoo. “Oli hyvä, että käsiteltiin muitakin aiheita kuin vain sitä, miltä kustakin tuntuu juuri sillä hetkellä.”

“Ryhmä oli sururyhmäksi varsin ihanteellinen, koska kaikki antoivat toisilleen suunvuoron ja kuuntelivat toisiaan”, Hakuri muistelee.

Ryhmä alkoi varhain kevättalvella ja jatkui kevätkauden. Ryhmäläisten mieleen on jäänyt muisto valoa kohti kulkemisesta. “Silläkin oli oma merkityksensä. Muistan ajatelleeni, että luonto jatkaa, vaikka en tiedä jatkanko minä.”

Toivon ryhmää sitoo luottamus

Kevään jälkeen ryhmä jatkoi tapaamisia kahviloissa ilman ohjaajia. Vuosien varrella on käyty teatterissa ja taidenäyttelyissä, pidetty pikkujouluja ja syöty pitkiä lounaita. Tapaamiset ovat yhä säännöllisiä, vaikka harventuneet sururyhmäajoista.

“Meitä sitoo yhteen silloin vuosia sitten jaetut kokemukset ja luottamus. Sen vuoksi tässä porukassa voi yhä puhua muistakin asioista, joista ei muille puhu mielellään”, toteaa yksi ryhmäläisistä. Enää ei puhuta vain menetyksestä ja surusta, vaan myös muista asioista, joita elämä sen jälkeen on tuonut mukanaan. Hyvissä käänteissä ryhmä iloitsee jäsentensä puolesta. “Tässä ryhmässä on saanut myös nauraa ja laskea leikkiä.”

Luottamuksellisuus, johon sitouduttiin ensimmäisellä tapaamiskerralla, on jäänyt. “Sitä on kasvanut siihen, että näiden kanssa haluaa puhua”, sanoo yksi. “Ollaan oltu samassa veneessä”, lisää toinen. “Joka ei sitten kaatunutkaan”, jatkaa kolmas.

Ryhmän jäsenet eivät muuten juuri tapaa toisiaan edes sattumalta, sillä asuvat eri puolilla kaupunkia. Yhdessä he myös pohtivat, että on ollut helpompi jakaa asioita, kun ei jaeta samaa tuttavapiiriä tai naapurustoa. Ryhmässä on luontevaa puhua myös vaikeista asioista. “Muiden kanssa joutuu vähän miettimään, saako valittavan ihmisen maineen.”

Suru muuttaa muotoaan

‍Toivon ryhmäläiset muistelevat aikaa menetyksen jälkeen monin tavoin vaikeana. “Ensimmäisistä vuosista ei muista paljoakaan”, toteaa yksi. “Päivät menivät suoriutumiseen. Hautajaisten ja käytännön järjestelyiden jälkeen iski tyhjyyden tunne.”

Ryhmäläisillä on myös ikäviä muistoja siitä, että ihmiset alkavat karttaa läheisensä menettänyttä. Surevaa ei osata aina kohdata. “On melkein kuin pelättäisiin, että suru tarttuu.”

Vanhat naapurit saattoivat vaihtaa kadun toiselle puolen tuoreen lesken lähestyessä tai harrastuksissa ilman puolisoaan jäänyttä ei enää pyydetty mukaan entiseen tapaan.

“Ihmiset pelkäävät, etteivät osaa sanoa mitään. He eivät ehkä tiedä, ettei tarvitsekaan sanoa mitään. Olisi hyvä kuitenkin katsoa silmiin, tervehtiä, kysyä vaikka kuulumisia, ihan tavallisia asioitahan sureva kaipaa.”