Munkkivuoren kirkko - elämä täynnä muistoja

Olen neljätoistavuotias. On pimeä tammikuu, jonka pakkaset ja routa pitävät maata rautaisessa otteessaan. Talvi on vasta aluillaan, ja kevään lämpöä ei ole tiedossa vielä moneen kuukauteen. Istun kirkkosalin penkillä Munkkivuoressa. On rakkaan isoäitini hautajaiset. Koko omaisten, sukulaisten ja surevien ystävien joukko on kerääntynyt penkkiriveille odottamaan pastorin saarnaa. Ilmassa tuntuu jännityksen painostava tunnelma.

Mutta yhtäkkiä kaikki tämä tuntuu kaikkoavan pois, kuin savu tulen sammuttua, kun pastori astuu alttarille ja kumartaa ensin syvään isoäitini arkulle ja sen jälkeen meille omaisille. Sitten alkaa perinteinen saarna, tai niin minä itse aluksi luulin. Ensin hän lausuu otteita raamatusta, mutta kun hän pääsee kertomaan itse isoäitini elämästä saa saarna yhtäkkiä yllättävän käänteen. Sen sijaan, että hän pitäisi perinteistä saarnaa vainajan elämästä viitaten samalla uskoon, kääntää hän sen sijaan meidän kuuntelijoiden huomion kohti kirkkosalin päädyssä olevaa alttaritauluna toimivaa mosaiikkia, Fiat voluntas tua’a (Tapahtukoon sinun tahtoasi). Vaikka teos onkin muotoilultaan abstrakti, tuo pastori heti rohkeasti esiin siihen hänen mielestään kätkeytyvän merkityksen.

Hän sanoo, että teoksen voidaan tulkita kuvaavan ihmisen vaiheiltaan ainutlaatuista elämäntaipaletta syntymästä kuolemaan. Jos jokaisen mosaiikinpalasen nimittäin tulkitsee yhdeksi päiväksi, tekeytyy taideteokseen suunnilleen yhden ihmiselämän mittainen aika eli noin 76 vuotta. Ja jos vielä tulkitsee jokaisen erivärisen mosaiikinpalasen tarkoittavan erilaista, kaikista muista eroavaa päivää, on hänen mukaansa eteemme ilmestynyt elämäntarina.

“Aivan kuten tuohon tauluun mahtuu myös yhteen elämään niin paljon ainutlaatuisia päiviä, että emme voi niitä kaikkia millään muistaa. On ilon päiviä, surun päiviä, hauskoja päiviä ja tylsiä päiviä”, hän sanoo.

Olen Einar, 17 vuotta. Yllä olevasta tapahtumasta on kulunut noin kaksi ja puoli vuotta. Olen kesätyöntekijänä Munkkivuoren kirkossa parin viikon ajan. Kun tulen miettineeksi pian päättyvää kirkon taivalta näen pastorin aiemman saarnan Fiat voluntas tua’sta sopivan hyvin yhteen koko kirkon elämänkaaren kanssa. Onhan myös kirkolla ollut omat ainutlaatuiset päivänsä. Täällä on esitetty lukuisia konsertteja niin vierailijoiden, kuin henkilökuntaan kuuluneiden toimesta, pidetty lukemattomia messuja milloin mistäkin ja järjestetty lukuisia yleisötapahtumia ja paljon oheistoimintaa kirkollisten toimitusten lisäksi.

Mutta minun on hyvä muistuttaa itseäni siitä, että kirkon elämä oli jo ehtoopuolella, tai mosaiikit olivat jo melkein loppuneet, jos haluaa käyttää vertausta alttaritaulusta, kun kävin ensimmäistä kertaa täällä. Kirkon historia alkoi nimittäin jo vuosikymmeniä aikaisemmin, 1960-luvulla. Idea kirkosta syntyi alun alkaen Munkkivuoren muututtua metsäisestä Pohjois-Munkkiniemestä omaksi, aikakaudelleen tyypilliseksi lähiöksi. Aluksi alue kuului Meilahden ja siitä sittemmin erotettuun Munkkiniemen seurakuntaan. Lähiön noin 10 000 asukasta kaipasivat kuitenkin omaa kirkkoaan, sillä heille ainoa sellaisen omana korvikkeenaan toiminut, piispa Martti Simojoen vihkimä, kellaritila Ulvilantie 3:ssa oli aivan liian pieni sen kokoisen asukasmäärän omaavalle alueella.

Niinpä Munkkivuoren kirkko rakennettiin arkkitehti Olavi Kanteleen (vuoteen 1935 Cantell, 1920-2012) suunnitelman pohjalta vuoden 1963 aikana. Alun perin arkkitehti oli suunnitellut kirkkoon kaksi siipeä, jotta seurakunnan omat, yksityiset tilat mahtuisivat yhteen kerrokseen, mutta Kirkkovaltuusto piti ehdotusta liian hintavana Lauttasaaren ja Meilahden kirkkojen aiemmat, suuret rakentamiskustannukset huomioon otettaessa. Siksi kirkko sai nykyisen muotonsa. Kirkko rakennettiin hyvin nopeasti, vain muutamassa kuukaudessa. Nykypäivänä ehkä kaikista vaikuttavin rakennustahti oli kirkon kellotapulilla, joka perustusten valamisen jälkeen rakennettiin vain kahdeksassa vuorokaudessa. Kirkko vihittiin joulujumalanpalveluksen pitämistä varten 22.12.1963.

Paikalla tapahtumassa olivat myös tuolloinen tasavallan presidentti Urho Kekkonen ja hänen puolisonsa Sylvi Kekkonen. Näin kirkon elämä oli alkanut kuin silmänräpäyksessä. Pystymme tästä eteenpäin laskemaan sen elon päivien, mosaiikkinpalasten, määrää ensimmäisestä kohti viimeistä, päivä päivältä. Pian kirkkoon tuli myös seurakunnassa rakastettu, tässä tekstissä kirkon elämänkaaren symbolina käyttämäni, alttaritaulu, Fiat voluntas tua. Sen suunnitteli Åke Hellman ja se tuli Munkkivuoren kirkonainutlaatuiseksi koristeeksi vuonna 1965 Hellmanin voitettua kisan alttaritaulun suunnittelussa, kun kirkon vihkimisestä oli kulunut jo muutama sata päivää. Teos on aiheeltaan abstrakti, joten sen sisältämäsanoma ja merkitys on jokaisen katselijan omissa silmissä, kuten se minun silmissäni merkitsee elämää jasen kulkua. Niinpä Hellman, luultavasti ajattelematta sitä itse tehdessään teosta, loi symbolin itse kirkolle, jonka salia se yhä koristaa. Samana vuonna kirkko sai myös yhä nykyään käytettävät, 30-äänikertaiseturkunsa, jotka Kangasalan Urkutehdas Oy rakensi.

Pari vuotta vierähti, kun Munkkivuori sai oman seurakuntansa sen erottua Munkkiniemen seurakunnasta vuonna 1967. Yhtäkkiä kirkko olikin oman seurakuntansa päämaja jaettuaan aiemmin sen hoitamisen Munkkiniemen kirkon kanssa. Vuodet kuluivat ja sitä myöten myös kirkon elon päivät. Kirkon ensimmäinen kirkkoherra Eero Saarinen oli virassaan 1967-1990. Hänen aikanaan seurakuntaan tulivat kuuluisat keskiviikkokahvit, jotka kokosivat lukuisia seurakuntalaisia yhteen viikoittain. Diakoniatyötä harjoitettiin. Yhteydenpito muihin seurakuntiin oli tiivistä. Nuorisojärjestöjä, kuten Vuoren Valppaat ry, toimi kirkon yhteydessä.

Mutta pian alkoi jo kirkon ikä painaa sen rakenteita, ja siksi vuonna 1997 suoritettiin suuri peruskorjaus, jossa suuria osia kirkosta ja seurakuntatalosta remontoitiin. Neljätoista vuotta tämän jälkeen Munkkivuori menetti oman seurakuntansa 1.1.2011, kun se yhdistettiin Munkkiniemen seurakuntaan, johon molemmat kaupunkialueet ja niiden kirkot kuuluivat. Sitten myös minä tulin mukaan kuvaan. Esiinnyin pariin otteeseen kirkossa, musiikinopettajani seurakunnan kanssa järjestämissä pianokonserteissa. Mutta tässä vaiheessa kirkon ja seurakuntatalon päivät alkoivat olla jo luetut. Jäljellä olevia mosaiikkeja, elon päiviä, ei ollut enää montaa.

2010-luvulla alkoi käydä ilmi, että Munkkivuoren kirkko oli päässyt huonoon kuntoon. Koska kuntotarkastuksessa ilmeni kosteusvaurioita niin kirkon seinissä kuin perustuksessa, päätettiin vuonna 2020, että kirkko joutuisi uuden peruskorjauksen alle peräti seuraavana vuonna, jos kosteusvaurioiden tuottamaa ilmanlaadun heikkenemistä ei voitaisi korjata väliaikaisilla ratkaisuilla. Suunnitelmat kuitenkin peruttiin Munkkiniemen seurakuntaneuvoston kokouksessa 14.12.2022, sillä Helsingin Seurakuntayhtymä oli joutunut suorittamaan määrärahaleikkauksia, mikä oli kiristänyt myös Munkkiniemen seurakunnan budjettia. Samalla päätettiin, että seurakunta luopuisi Munkkivuoren kirkosta vuonna 2024 ja siirtäisi vaiheittain toimintansa pelkästään ylläpidoltaan halvemman Munkkiniemen kirkon puolelle. Nyt, vuonna 2026, on kirkolliselle toiminnalle vielä suunniteltu jatkoa ruotsinkielisen Petrusförsamlingenin väliaikaisessa muutossa Munkkivuoren kirkolle syksyllä pois oman kirkkonsa remontin alta. Mutta kun seurakuntatalolla on ollut tulipalo, ovat suunnitelmat Munkkivuoren kirkkorakennuksen suhteen hämärän peitossa.

Saadakseni selvää kirkkorakennuksen tulevaisuudesta otin yhteyttä Helsingin Seurakuntayhtymän kiinteistöjohtaja Osmo Rasimukseen, jonka tavoitin lomaltaan. Kysyin häneltä mikä on tilanne Petrus församlingenin kanssa nyt seurakuntatalon palon jälkeen. Siirtyykö seurakunnan toimintaa Munkkivuoren kirkkoon?

“Mitään päätöstä tämän suhteen ei olla vielä tehty, mutta siihen palataan elokuussa”, hän vastasi.

Kysyin vielä suunnitelmista kirkkorakennuksen tulevaisuuden suhteen. Tähän Rasimus totesi:

“Kirkkorakennus on tarkoitus säilyttää ja myydä toimijalle, joka jatkaa siinä toimintaa. Siitä kenelle kirkko myydään ja minkälaiseen toimintaan, tekevät aikanaan päätöksen seurakuntayhtymän luottamuselimet.”

Nyt olemme päässeet Munkkivuoren kirkon ja sen elämän loppuun siinä muodossa kuin me olemme sen tunteneet viimeisen 63 vuoden ajan. Lähes kaikki mosaiikinpalat on kulutettu. Mutta miten tästä pitäisi jatkaa? Minun mielipiteeni mukaan kirkkorakennus on täynnä muistoja, ja me ihmiset olemme sitä käyttäneet mitä ainutlaatuisimpiin asioihin vuosien saatossa. Mutta mitä olisikaan seurakunta ilman sen mukavia työntekijöitä, jäseniä, kävijöitä ja hyvää yhteishenkeä? Vastaus on: ei mitään. Sama julma totuus pätee lempivertauskuvaani, Fiat voluntas tua’an. Ei taidekaan ole mitään ilman katselijoita, jotka voivatihailla sen kauneutta. Siksi meidän Munkkiniemen seurakunnan jäsenten ei pitäisi surra liikaa menetetyn kirkkorakennuksen ja seurakuntatalon perään. Voimme nimittäin suunnata eteenpäin Munkkiniemen kirkossa. Jos saamme säästettyä kaiken hienon ja arvokkaan Munkkivuoren kirkosta, voimme saada aikaan uuden elinkaaren, uuden mosaiikin, uuden muistojen paljouden, jota voidaan ihailla ilolla ja ylpeydellä jälleen yli 60 vuoden kuluttua.

Einar Jussila, kesätyöntekijä, Munkkiniemen seurakunta