Pysäyttäviä hetkiä rajallisuuden äärellä

Papit tapaavat ihmisiä seniorikodeissa ja palvelutaloissa. Työ on usein näkymätöntä ihmisten kohtaamista ja tukemista, josta harvoin saa otsikoita. Lukuisten palvelutalojen henkilökunta ja asukkaat ovat tulleet tutuiksi myös pastoreille Raivo Savik ja Veli Pelkonen.

Näkymätöntä työtä tapahtuu ympärillämme koko ajan. Oulunkylän seurakunnan alueella sijaitsee lukuisia seniorikeskuksia ja palvelutaloja, kuten Suomen toiseksi suurin seniorikeskus Kustaankartano. Seurakuntapastorit Raivo Savik ja Veli Pelkonen järjestävät laitoksissa säännöllisesti hartaushetkiä.

– Tilaisuuksissa soitan viulua. Musiikki puhuttelee kaikkia ja yhteislaulut tulevat ulkomuistista lapsuudesta. Kaikissa alueen laitoksissa käyn vähintään kerran kuukaudessa, Raivo Savik kertoo.

– Paikalle kutsutaan, kun kaivataan keskusteluapua hengellisiin kysymyksiin. Jokin ahdistaa ihmistä ja hän haluaa puhua siitä. Usein asukkailla on takana pitkä elämänkokemus, jota he haluavat jakaa. Tai sitten he etsivät varmistusta omalle ololle ja uskolle: mitä pappi ajattelee asiasta, Veli Pelkonen lisää.

Pappi kohtaa laitoksissa yksinäisyyttä

Laitosten asukkaissa on myös heitä, joiden luona ei käy omaisia tai ystäviä. On dementikkoja, sairauksien väsyttämiä, iäkkäitä ja terveytensä menettäneitä työikäisiä. Hoitajalla voi olla vaikeaa saada kaikkiin asukkaisiin yhteys, mutta papin pantakaulus tunnistetaan. Usein pappia pyydetään kahdenkeskeiseen keskusteluun yhteisen tilaisuuden jälkeen.

– Nämä ihmiset ovat joutuneet luopumaan asioista: kodista, läheisistä, työstä, mentaalisesta kunnosta, kävelykyvystä. Koko ajan luopumisia tulee lisää. Teen keskustelussa näkyväksi, että elämässä on mielekkäitä asioita mitä kohti mennä. Keskeistä ei ole, kuinka paljon on aikaa jäljellä, Raivo sanoo.

– Kuuntelemme ihmisten elämäkertoja. Nousevia teemoja on kiitollisuus, usein myös yksinäisyys. Joitain voi vaivata toisesta pieneltä tuntuva asia, mutta sitten on syviä kysymyksiä, kuten vaikkapa välien katkeaminen omiin lapsiin, Veli kertoo.

– Kerran tapasin henkilön, joka oli menettänyt puhekykynsä lähes kokonaan, mutta oli hirveän halukas kertomaan kaikesta. Hän kutsui asuntoonsa ja kommunikoi erilaisten esineiden kautta. Hänen intonsa tarttui minuunkin. Tunnen työssä kunnioitusta elämää kohtaan, Raivo sanoo.

– Moni asukas on kohdannut elämässään surua. Ihminen on voinut menettää ystävän tai muun tärkeän läheisen. Usein kysyn keskustelun aikana, haluaako toinen rukoilla yhdessä. Lähestulkoon aina vastaus on myönteinen.

Kuolemaan ei totu

Maallisen taipaleen katoavaisuutta ei ammatissa voi unohtaa. Seurakuntaan soitetaan ja pyydetään pappi paikalle, kun asukkaan lopun arvioidaan lähestyvän, mikäli kuoleva tai hänen läheisensä näin toivovat. Hautajaisiin voi tottua ja arkun ääressä olemiseen, mutta jokainen kuolema koskettaa. Kuolemaan ei koskaan totu.

– Ernest Hemingway kirjoitti, että aina kun kirkon kellot soivat, ne soivat myös itselle. Tällä hetkellä oli toisen ihmisen hetki, mutta olemme kaikki samalla viivalla. Kyllä moni meistä haluaa jollain tapaa pitää elämästä kiinni. Kunhan se ei ole täysin kamalaa, Raivo sanoo.

– ¬Jos henkilö on elänyt pitkän hyvän elämän ja kuollut rauhallisen kuoleman, on tilanne erilainen kuin jos se tapahtuu dramaattisesti nuoremmalle henkilölle. Hautajaisissa usein aktivoituu omat menettämisen kokemukset, Veli kertoo.

– Työssä näkee elämän haurauden, että ihminen on kuin lasiesine. Se tulee jatkuvasti vastaan ja peilautuu omaan elämään. Ei sitä itse ole poikkeus. Olen oppinut kiitollisuutta, että on annettu hyvää aikaa. Yritän elää täyttä elämää, Raivo sanoo.

– ¬Toisinaan uupuneella on parempi paikka taivaassa. Se voi olla omaisellekin helpotus. Meidän elämämme on rajallinen eikä ole meidän vallassa, kuinka pitkään me maan päällä kuljemme. Elämä jatkuu iankaikkisuudessa.

Kirjoittaja: Ville Jaako

Kuva: Antti Rintala

Kirjoitus on julkaistu Oulunkylän seurakunnan syysjulkaisussa 2025.