Saku Toiviainen:

TOMÁŠ HALÍK KEHOTTAA SIELUNHOITOA MUUTOKSEEN

Kuka on Tomáš Hálík?

Tomaš Hálík syntyi Prahassa, silloisessa Tšekkoslovakiassa 1.6.1948. Hän opiskeli filosofiaa, psykologiaa ja sosiologiaa Prahassa Kaarlen yliopistossa ja valmistui filosofian tohtoriksi 1972. Yliopistojuhlallisuuksiin kuului kiitospuhe kommunistiselle puolueelle, mutta Halík ei pitänyt sitä. Sen seurauksena hän ei voinut saada yliopistovirkaa. Salainen poliisi valvoi häntä, koska häntä pidettiin silloisen hallituksen vastustajana.

Koska Halïk ei saanut opettaa yliopistossa, hän aloitti psykologin ja terapeutin työn päihdeongelmaisten keskuudessa. Hän oli kiinnostunut teologiasta, ja saksalainen piispa ordinoi salaa Halíkin roomalaiskatolisen kirkon papiksi 1978 Erfurtissa, DDR:ssä. Halík toimi maanalaisen kirkon pappina ja Prahan arkkipiispan läheisenä työtoverina. Prahan arkkipiispa ei tiennyt, että Halík oli pappi. Turvallisuussyistä maanalainen kirkko noudatti ajatusta, että asioista kerrottiin vain se, mikä oli välttämätöntä. Näin turvallisuuspoliisilla oli vähemmän mahdollisuuksia puristaa tietoja ulos pidätetyistä. Prahan arkkipiispa sai tietää Halíkin pappeudesta vasta 1984, kun Halík näytti tälle vaivihkaa paperilapun, jossa hän mainitsi ordinaatiostaan.

Halík on ollut sekä valtiollisten että kirkollisten vaikuttajien luotettu. Kun Václac Havelista tuli Tšekkoslovakian presidentti 1989, Halik kuului hänen neuvonantajiensa joukkoon. Myös paavit Johannes Paavali II, Benedictus XVI ja Franciscus ovat käyttäneet häntä asiantuntijatehtävissä. Eräässä haastattelussaan Halík kuvaa näitä kolmea paavia arvostavin sanoin. Tšekkinä Halík ymmärtää Johannes Paavali II:n merkityksen Itä-Euroopan kirkolliselle elämälle, paavin, jonka me länsieurooppalaiset helposti leimaamme arkkikonservatiiviksi.

Halík korostaa teologiassaan luomista, transsendenssin määrittelemättömyyttä, Jumalan läsnäoloa historiassa ja käsillä olevan ajan todesta ottamista. Korostuksissa on jesuiittateolgian piirteitä, minkä vuoksi nykyinen paavi Franciscus lienee paaveista lähimpänä Halíkin ajatuksia.

Halík on sosiologian professori siinä yliopistossa, jossa hän ei saanut opettaa kommunistihallinnon aikana. Hän toimii myös yliopistoseurakunnan pappina. Hän on laaja-alainen kirjailija, jonka tuotanto käsittelee sekä yhteiskunnallisia että teologisia kysymyksiä. Halik on saanut useita kirjallisuuspalkintoja. Niistä tunnetuin on Templetonin kirjallisuuspalkinto, jonka hän sai 2014. Hän on myös aktiivinen keskustelija mitä erilaisimmissa teologisessa ja yhteiskunnallisissa ympyröissä.

Tämän artikkelin lähteenä on Halíkin monografian saksannos ”Der Nachmittag des Christentuns. Eine Zeitansage” (Kristillisyyden iltapäivä. Aikalaistodistus), joka ilmestyi vuonna 2021. Teos on omistettu paavi Franciscukselle.

Kun Halík puhuu kirjassaan kirkosta, hän viittaa sillä ennen kaikkea roomalaiskatoliseen kirkkoon. Se ei suinkaan tarkoita, etteivätkö samat ilmiöt ole havaittavissa myös muissa kirkoissa. Hän puhuu myös uskovista, jotka usein viittaavat kristittyihin, mutta esimerkiksi fundamentalistien kuvaukset sopivat myös muihin uskontoihin. Halíkin ajattelu kaikkineen on ekumeenista ja uskontojen rajat ylittävää.

Kirjassaan Halík pohtii, millä tavoin kirkon ja kristillisyyden tulisi muuttua, jotta voisi olla relevanttia nykyihmiselle. Koska kirjoittaja puhuu myös sielunhoidon välttämättömästä muutoksesta ja pitää sairaalasielunhoitoa sielunhoidon muutoksen edelläkävijänä, keskityn tässä artikkelissa Halíkin ajatuksiin sielunhoidosta ja muutoksen keskellä olevasta sielunhoitajasta. Näin siitä huolimatta, että kirjoittaja tarjoaisi materiaalia myös muihin pohdintoihin. Olen kirjoittanut tämän artikkelin näille sivuille, koska ajattelin, että Halíkin tulkinnat saattaisivat kiinnostaa sielunhoitotyössä mukana olevia.

Kolme valistuksen aikaa

Luomakuntaa ja historiaa ei Halíkin mukaan voi erottaa toisistaan. Luomakunnassa on jatkuva kehitysprosessi, ja inhimillinen historia on tämän prosessin erityinen osa. Historiasta tulee inhimillistä historiaa kertomuksissa. Ne tulkitsevat historiaa, ja ilman kertomuksia historia ei välity vaan jää mykäksi.

Halík pitää kulttuuria ihmisen pyrkimyksenä ymmärtää itseään ja historiaa. Kulttuuri on myös tapahtumien tai todellisuuden merkityksen etsintää. Vasta kulttuuri tekee historiasta ihmisen historiaa ja yhteisöstä ihmisten yhteisön. Raamattu on kulttuurin tuotos. Se on sekä kertomusta historiasta että historian hedelmä.

Historia on jatkuvasta muuttuvaa ja kehittyvää. Teologian sanoin luominen on jatkuvaa. Se on dynaaminen tapahtuma, sillä Jumala luo koko ajan uutta. Jumala ilmoittaa itsensä historiassa ja muokkaa kirkkoa historian tapahtumien kautta. Sekä kirkon institutionaalinen muoto että sen teologia elävät ja muokkautuvat historiassa. Siksi niin kirkko kuin kristillisyys ovat alati matkalla, eivät määränpäässään.

Jotta kristinusko voi uudistua, sen on tunnettava se historiallinen tilanne, jota kunakin aikana eletään. Halík puhuu kolmesta valistuksen ajasta, jotka liittyvät lähinnä Euroopan tai läntisen maailman historiaan. Ensimmäinen valistuksen aika (lähinnä 1700-luku) korosti järjen voittoa tradition ja autoritaarisuuden herruudesta. Vapaus ja yhdenvertaisuus olivat ensimmäiselle valistuksen ajalle tärkeitä arvoja; aristokraattinen ja säätyihin perustuva yhteiskunta kehittyi kohti kansalaisyhteiskuntaa.

Toinen valistuksen aika (1960-luvusta eteenpäin) painotti tunteiden ja seksuaalisuuden vapautumista yhteiskunnallisista konventioista. Se sai vaikutteita humanistisesta psykologiasta, ja sen keskeisiin ajatuksiin kuului itsensä toteuttaminen. Toisen valistuksen ajan rajoittamaton itsensä toteuttamisen -ajatus ja siihen liittyvä hedonistinen elämäntapa ovat kuitenkin johtaneet ihmiskunnan ekologisen katastrofin partaalle.

Parhaillaan eletään kolmannen valistuksen aikaa, joka on syntynyt kritiikkinä molemmille edellisille. Se korostaa ihmisen vastuuta ympäristöstään ja ilmastonmuutoksen todellisuutta. Samalla se kiistää uusliberalistiseen kapitalismiin liittyvän rajoittamattoman kasvun oikeutuksen. Kun ensimmäisen ja toisen valistusajan nuoret odottivat edessään häämöttävää, aiempaa parempaa tulevaisuutta, kolmannen valistusajan nuoren sukupolven tulevaisuus näyttää nykyisyyttä synkemmältä.

Kolmannen valistuksen ajan nuorten sukupolvi on luonut vaihtoehtoisen elämäntyylin, jolla on Halíkin mukaan jopa uskonnollisia piirteitä. Tämä sukupolvi korostaa erilaisten vähemmistöjen kunnioittamista. Se torjuu kaikenlaisen rasismin, nationalismin ja sovinismin. Puolueisiin tai kirkkoon sitoutumisen sijaan nuoret korostavat yksilöllisyyttä ja ovat mukana erilaisissa kansalaisaloitteissa ja -liikkeissä.

Nuoret elävät keskellä sekavaa ja globaalia jälkimodernia maailmaa, jonka tieteellis-tekninen kehitys korostaa järjen voimaa. Kuitenkin juuri tuollainen kehitys manipuloi ja köyhdyttää luontoa. Siksi nuoren sukupolven vihan kohteena ovat he, jotka ovat saattaneet maailman tällaiseen tilaan. Nuori sukupolvi on voimaton maailman irrationaalisuuden keskellä. Halíkin mukaan nuoret projisoivat oman haavoittuvuuttaan eläimiin, kun he puolustavat niitä ja antavat niille äänen.

Halík kritisoi voimakkaasti niitä, jotka leimaavat kolmannen valistusajan nuoret uusmarxilaisiksi. Mikäli yhteiskunnalliset ja kirkolliset vallankäyttäjät käyttävät tätä leimaa, he eivät ymmärrä, mistä liikehdinnässä on kysymys. Nuorilla on suurelta osin eettisiä pyrkimyksiä, vaikka heidän moraalikäsityksensä ovat erilaiset kuin heitä edeltävillä sukupolvilla.

Vaikka Halík osoittaa ymmärrystä nuoria kohtaan, heidän elämäntyyliinsä liittyy hänestä myös vaaran merkkejä. Nuori sukupolvi kokee olevansa kotonaan alati muuttuvassa ja elämystentäyteisessä digitaalisessa yhteiskunnassa. Informaatiotulevan vuoksi tieto jää digitaalisessa maailmassa pinnalliseksi, koska vastaanottaja ei pysty työstämään vastaanottamaansa informaatiota riittävästi. Siksi digitaalisessa yhteiskunnassa piileskelee myös pinnallisuus ja välinpitämättömyys. Kaiken tämän keskellä kolmannen valistusajan nuori sukupolvi etsii valoa ja vapautta. Se etsii mieltä maailmassa, joka näyttäytyy sekavana - jopa mielettömänä.

Kolme kirkon aikaa: aamupäivä, keskipäivä ja iltapäivä

Halík puhuu sekä kristinuskosta tai kristillisyydestä yleensä että kirkosta, jolla hän tarkoittaa lähinnä roomalaiskatolista kirkkoa.

Kuten jo kirjan nimi (Der Nachmittag des Christentums) antaa viitteitä Halík hyödyntää J.C. Jungin elämänkaariajattelua. Idean Halík sai valmistellessaan luentoa Jungista. Jung jakaa yksilön elämänkaaren aamu-, keski- ja iltapäivään. Elämänhistorian aamupäivää ovat Jungin mukaan nuoruus ja varhainen aikuisuus, jonka aikana yksilö rakentaa persoonallisuutensa perustan, sisäisen talonsa ulkoiset muurit ja turvarakenteet. Hän ottaa paikkansa yhteisössään, orientoituu ammatillisiin tehtäviinsä ja perustaa perheen. Hän luo imagonsa, sen, millaisia mielikuvia hän toivoo synnyttävänsä muissa ihmisissä.

Aamupäivää seuraa keskipäivän kriisi, väsymys ja uupumus, energian ja elämänhalun puute. Moni asia elämässä tuntuu yhdentekevältä. Tätä, jo antiikin aikana acedia-sanalla kuvattua todellisuutta, voitaisiin Halíkin mukaan kutsua nykyisin depressioksi tai burn-out-syndroomaksi. Keskipäivän kriisi voi vaikuttaa paitsi terveyteen ja työuraan, myös parisuhteeseen ja muihin ihmissuhteisiin. Se voi ravistella myös uskoa ja hengellistä elämää.

Kuten kaikki kriisit, myös keskipäivän kriisi on Jungin mukaan mahdollisuus. Kriisi nostaa esiin sen osan ihmisen persoonaa, jonka hän on tietoisesti tai tiedostamattaan painanut alas, jättänyt sivuun tai estänyt kehittymästä. Yksilö voi yrittää työntää kriisin sivuun elämästään jatkamalla aktiviteetteja, joita elämän aamupäivä on nostanut esiin. Hän voi etsiä ennen kaikkea mainetta ja keskittää kaiken huomionsa ammatilliseen tai taloudelliseen statukseensa.

Vasta kun ihminen suostuu kohtaamaan sen, mitä hän ei aiemmin ole halunnut tietää tai vastaanottaa itsestään, hän voi kasvaa persoonana. Hänen minänsä integroituu. Elämän iltapäivään liittyvä tie on Jungin mukaan kuljettavissa vasta sitten, kun ihminen on kohdannut keskipäivään liittyvät kriisit.

Elämän iltapäivän Jung ajoittaa kypsään keski-ikään ja vanhuuteen. Se on hengen ja hengellisyyden aikaa, jolloin ihminen astuu elämän syvyyteen. Elämän iltapäivä on otollista aikaa henkiselle ja hengelliselle kehittymiselle. Se tarjoaa myös mahdollisuuden saattaa päätökseen ihmisen oma kypsymisprosessi.

Iltapäivän hedelmiä voivat olla rauha ja viisaus. Ihminen voi kääntyä kohti sitä, mikä hänessä on ominta ja olennaisinta. Hän kokee olevansa kokonainen ja täyttävänsä elämänsä tarkoituksen. Toisaalta myös elämän iltapäivän kehitysaskel voi jäädä ottamatta. Tällöin ihmisen mieli täyttyy Jungin mukaan pelosta, epäluulosta, ahdasmielisyydestä ja itsesäälistä.

Halík hyödyntää Jungin esittämää elämänkaaritulkintaa, kun hän kuvaa kristinuskon historiaa. Hän korostaa, etteivät ajanjaksot ole kategorisen peräkkäisiä – kun toinen selkeästi loppuu, alkaa uusi – vaan monella tavoin sisäkkäisiä.

Kristinuskon aamupäivää oli varhaisesta kristillisyydestä aina moderniin saakka eli 1700-luvun puolenvälin tienoille. Se oli aikaa, jolloin kirkko loi ennen kaikkea opilliset ja institutionaaliset rakenteensa. Kirkon keskipäivän kriisi ravisteli näitä rakenteita. Kriisin keskipisteenä olivat Etelä- ja Länsi-Eurooppa. Läntinen kristikunta hajosi, syntyi uskonsotia, ja yhden ainoan tunnustuskunnan olemassaolo kyseenalaistettiin. Valistuksen aika herätti uskontokritiikin, ateismi nousi ja sen myötä uskontoon alettiin suhtautua välinpitämättömästi.

Halík on vakuuttunut, että kristillisyyden pitkä kriisiaika lähestyy loppuaan. Nyt eletään iltapäivän kynnyksellä. Ihmisen elämänkaaren tavoin myös kristinuskon iltapäivään liittyy kairos-hetki. Kuten elämänsä iltapäivää elävä ihminen, myös kristillisyys voi jämähtää paikoilleen, jolloin välttämätön kehitysaskel jää ottamatta. Näin käy, jos palataan jo menneeseen aikaan, tai jos keskitytään kirkon ulkoiseen uudistamiseen. Tässä ajassa on kuitenkin pilkahduksia, jotka ravistelevat kristillisyyden historiallisia muotoja ja voivat johtaa muotoihin, jotka ovat aiempia kypsempiä ja syvällisempiä.

Kun kristillisyyden aamupäivä tarkoitti kristinuskon opillisen ja institutionaalisen rakenteen korostumista, ja keskipäivä kritiikkiä ja välinpitämättömyyttä kristillisyyttä kohtaan, aamu- ja keskipäivä on jätettävä taakse. Niiden kysymyksenasettelut ovat menneisyyttä eivätkä enää vastaa tämän hetken kysymyksiin.

Niin opillinen ja institutionaalinen nostalgia kuin dogmaattinen ateismi uskottelevat omistavansa totuuden. Niitä yhdistävät primitiiviset käsitykset Jumalasta, uskosta ja uskonnosta. Konservatiivinen kristillisyys hellii ajatusta kristillisen Euroopan paluusta. Ajatus käyttää hyväkseen kristillisyyttä kylvääkseen vihaa muslimeja, maahanmuuttajia ja seksuaalisia vähemmistöjä kohtaan. Se ei Halíkin mukaan vastaa evankeliumia eikä ota huomioon historian tuomaa muutosta. Kirkolliset instituutiot eivät uudistu menneisyyteen palaamalla vaan syventymällä teologiaan ja spiritualiteettiin.

Kristinuskon iltapäivään avautuu mahdollisuus, jos kristinusko transsendoi omat rajansa. Se on astuttava perinteisten rajojensa ulkopuolelle. Rajojen ylittäminen johtaa kohtaamaan Jumalan todellisuutta myös kristinuskon ulkopuolelta, Kirkon ei myöskään pidä Halíkin mukaan luoda yhteiskunnan rinnalle rinnakkaistodellisuutta, vaan sen tulee kohdata se todellisuus, jossa ihmiset elävät.

Sairaalasielunhoito muutoksen eturintamassa?

Kristillinen usko toteutuu historiassa, keskellä muuttuvaa kulttuuriympäristöä. Kristillisyys ei enää määritä kulttuuria vaan on sen osa. Kun aiemmin enemmistö länsimaissa asuvista ihmistä kuului kristillisiin kirkkoihin, sielunhoitokin suuntautui nimenomaan kristittyihin. He olivat sielunhoitajan ”asiakkaita” ja saivat tältä tukea ja elämänohjeita. Kun sielunhoitaja kohtasi ei-kristittyjä, hän pyrki ohjaamaan heitä kirkon yhteyteen.

Perinteinen sielunhoitoon liittyvä papin sairaalakäynti sisältää joko sakramenttien jakamisen tai sairastavan seurakuntalaisen tapaamisen. Siihen voi liittyä myös lähetystehtävä. Toive epäuskoisen kääntymisestä ja mahdollisesti hänen voittamisensa kirkon jäseneksi.

Halík korostaa, että nyt eletään toisenlaisessa historiallisessa tilanteessa. Itseään ei-uskovaisena pitävien ryhmä on kolmanneksi suurin ryhmä maailmassa kristittyjen ja muslimien jälkeen. Muuttuneessa historiallisessa tilanteessa myös sielunhoidon on välttämättä muututtava.

Sielunhoidon muutoksen eturintamana Halík pitää sielunhoidon erityistyömuotoja: sairaala-, vankila-, sotilas- ja opiskelijasielunhoitoa. Eturintamaan kuuluu myös sielunhoito erityisen vaikeassa elämäntilanteessa olevien tai loppuun palaneiden ihmisten parissa. Näissä eritystyömuodoissa sielunhoito ei suuntaudu vain ”uskoviin”, kuten Halík sanoo, vaan sielunhoitoa tarjotaan kaikille. Erityistyömuotojen lähtökohtana ei ole ”uskovaisuus” vaan ihmisyys. Koska sielunhoito on ihmisen palvelemista, sitä tulee tarjota kaikille.

Muutoksen eturintamassa työtään tekevän sielunhoitajan on osattava liikkua sekä uskonnollisella että sekulaarilla alueella. Hän voi ammentaa hengellisistä aarteista, mutta hänen työympäristönsä on sekulaari. Sekulaarin ympäristön kieli poikkeaa uskonnollisesta kielestä. Sielunhoitajan on tunnettava molemmat kielipelit ja artikuloitava sekulaarissa ympäristössä kielellä, joka siinä ympäristössä on ymmärrettävää.

Halík muistuttaa, että Jumala on läsnä, vaikkei sielunhoitaja käyttäisikään uskonnollista kieltä. Hän suosittelee muutenkin pidättyvyyttä uskonnollisen kielen käytössä. Ei vain siksi, että uskonnollinen kieli saattaa olla poliittisesti epäkorrektia, vaan ennen kaikkea siksi, että se on vierasta kieltä suurimmalle osalle sielunhoidon asiakkaista. Joskus sielunhoitaja saattaa kohdata myös ihmisen, joka kieltää kaiken uskonnollisen kielen käytön.

Sekulaari ympäristö ei kuitenkaan automattisesti tarkoita, että sielunhoitajan tulee käyttää sekulaaria kieltä. Keskustelukumppanin tarpeita on kuunneltava. Niin vankilassa kuin sairaalassa ”ei-uskovainen” vanki tai potilas, saattaa pyytää rukousta, uskonnollista toimitusta tai sakramentin toimittamista. Vaikka hän ei olisi täysin kotonaan uskonnollisessa kieliympäristössä, hän saattaa kokea, että uskonnollisessa kielessä on terapeuttista voimaa.

Koska ihmisen ja ympäristön sekulaarin kielen ymmärtäminen on olennaista, Halík pitää tärkeänä, että kirkko lähettää sielunhoitotyöhön ihmisiä, joilla on psykoterapian tuntemusta ja riittävä koulutus. Muuttuva sielunhoito tarkoittaa, ettei kirkko lähetä sielunhoitajaa vain ”uskovaisten” luo, vaan ennen kaikkea kohtaamaan ihmistä. Sielunhoitajan tehtävänä ei ole käännyttää tai saada uusia kirkon jäseniä vaan kuunnella ja keskustella. Siksi työ edellyttää vahvaa empatiakykyä ja keskustelukumppanin arvojen kunnioittamista.

Sielunhoito on palvelutehtävänä, joka vie lähelle ihmistä. Sielunhoitajan ja hoidettavan välinen läheisyys erottaa sielunhoidon sekä perinteisestä lähetystehtävästä että perinteisestä terapiasta. Sielunhoito on dialogista, vastavuoroista. He, jotka eivät ole Kristuksen seuraajia, eivät ole kristityille mahdollisia vihollisia tai käännyttämisen kohteita. Halík viittaa Jeesuksen opetukseen: kristityn on rakastettava kaikkia ja pidettävä jokaista ihmistä lähimmäisenään.

Rakkaus on konkreettisesti ihmisten erilaisuuden kunnioittamista. Se luo myös tilan, jossa toinen ihminen voi olla vapaasti juuri sellainen kuin on. Luottamus, turva ja vastaanotetuksi tuleminen kuuluvat rakkauden tilaan. Kun ihminen kokee, että hänet otetaan vastaan ja häntä rakastetaan, hänellä on Halíkin mukaan mahdollisuus kehittää itsessään sitä, mikä hänessä on kaikkein arvokkainta.

Uskovien epäusko ja ei-uskovien usko

Pohtiessaan uskoa Halík viittaa Augustinuksen, Gerhard Ebelingin ja Martin Buberin ajatuksiin. Heidän korostuksensa mukaan autenttinen puhe uskosta on välttämättä henkilökohtaista ja persoonallista, ei yleistä ja teoreettista.

Augustinus osoittaa ”Tunnustukset” - autobiografiassaan, miten itsetuntemus ja Jumalan tunteminen ovat keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Ebeling puolestaan varoittaa puhumasta Jumalasta ikään kuin hän olisi objektivoitava kohde - kuin esine. Kristillisen teologian Jumala-puheen lähtökohtana on Ebelingin mukaan yksilön omatunto, joka on sitoutunut kuuntelemaan Jumalaa. Buber korostaa tunnetusti, että Jumala on ”sinä”, ei ”hän” tai ”se”. Ihminen ei tarkkaile Jumalaa ikään kuin ulkopuolisena, vaan ihmisen ja Jumalan välinen yhteys on persoonien välinen suhde. Sellaisena se on erilainen kuin ihmisen suhde häntä ympäröiviin objekteihin.

Augustinuksen ja Buberin tavoin Halík tuo esiin ihmisen persoonallisen yhteyden Jumalaan. Kuten Ebeling, Halík kritisoi kaikkea objektivoivaa Jumala-puhetta ja ottaa siten myös etäisyyttä katolisen teologian uusskolastiseen ajatteluun.

Halík suhtautuu kriittisesti niihin, jotka puhuvat Jumalasta ikään kuin heidän hallussaan olisi koko totuus. Tällainen Jumala-puhe liittyy naiiviin ateismiin, jonka Halík liittää sekä uusdarwinilaisuuteen että marxismi-leninismin tieteelliseen ateismiin. Edellinen, jota muun muassa Dawkins edustaa, sekoittaa uskonnon ja fundamentalismin. Kun se tulkitsee kristinuskon käsitystä Luojasta, sen lähtökohtana on Halíkin mukaan vulgaari kreationismi.

Ei ainoastaan ateismi vaan myös uskonnollinen fundamentalismi puhuu Jumalasta, ikään kuin fundamentalistiset argumentit pitäisivät hallussaan koko totuuden. Kenelläkään ei ole koko totuutta. Usko on matkalla olemista, jatkuvaa totuuden etsimistä.

Koska juuri uskossa jumalallinen ja inhimillinen kohtaavat, usko ja epäusko kuuluvat yhteen. Halíkin mukaan jokainen ihminen käy sydämessään ja hengessään uskon ja epäuskon dialogia. Uskova tarvitsee sekä uskoa että epäilyä. Epäily suojaa kiihkoilulta ja fundamentalismilta. Rationaalinen pohdinta on suoja sekä fideismiä (torjuu uskonnollisten käsitysten tiedollisen arvioinnin) että fundamentalismia vastaan.

Vaikka uskon tiedollinen arvioiminen on tärkeää, usko ei tyhjene rationaaliseen selittämiseen. Nykyteologian tulisi Halíkin mukaan ottaa huomioon uskon inhimillinen puoli eli se, mitä psykologia ja neuropsykologia sanovat ihmisen psyykestä. Toisin kuin valistuksen aikana ajateltiin, havainnointi, toiminta, päätöksenteko tai motivaatio eivät ole vain rationaalisia tai tiedostettuja tapahtumia. Niissä kaikissa vaikuttaa tietoisuuden ohella myös ihmisen tiedostamaton, jota Halík pitää psyyken syvimpänä osana. Kun Jumalan lahjoittama usko läpäisee kaikki psyyken kerrokset, olennaisinta on uskon vaikutus tiedostamattomassa.

Halík kiinnittää huomiota uskonnollisten fanaatikkojen psyyken ulkoisen ja sisäisen todellisuuden väliseen ristiriitaan. Heidän uskonnollisuutensa liittyy tunnepitoinen elämys, se on verbaalista ja ammentaa tietoisuudesta. Uskonnollinen fanaatikko pursuaa tietoista, mutta pinnallista rationaalista puhetta. Puhe ei perustu elettyyn hengelliseen elämään. Fanaatikon tiedostamaton nukkuu, mutta siinä elää epäily hänen sanallisesti ilmaisemaansa uskoa kohtaan. Tämän epäilynsä hän pyrkii torjumaan projisoimalla sen olettamiinsa vastustajiin.

Uskonnollisten fanaatikkojen tavoin myös ateistiset fanaatikot pyrkivät tukahduttamaan tiedostamattomansa. Uskonnollisten fanaatikkojen kohdalla on kyse uskovan epäuskosta, ateistin yhteydessä epäuskoisen uskosta. Monet ateistit kokevat sisäistä liikettä tai vetovoimaa, jota he eivät pysty selittämään, tai jonka hyväksyminen on heille vaikeaa.

Halík käyttää ateistisen fanaatikon esimerkkinään Freudia. Kun Freud kuunteli musiikkia, hän saattoi kokea intensiivisen kauneudenelämyksen. Hänen rationaalinen ja skeptinen minänsä ei pystynyt tuottamaan samanlaista elämystä. Siksi tuo syvällinen mystinen elämys tuntui petokselta.

Niin Freud kuin fanaatikot kertovat, etteivät ihmisen psyyken tiedostettu ja tiedostamaton suinkaan aina ole tasapainossa. Niiden ei myöskään tarvitse olla. Kun fanaatikolla rationaalinen puhe peittää alleen eletyn hengellisen elämän, myös eletty usko syrjäyttää rationaalisen argumentoinnin.

Vaikka ihmisen tietoiset, uskontoa koskevat argumentit kokisivat haaksirikon, hän voi yhä edelleen esimerkiksi rukoilla. Ulkoinen haaksirikko ei välttämättä johda sisäiseen eli uskonnon harjoittamisen loppumiseen.

Halík väittää, että rukous palautuu perusluottamukseen, ei uskonnollisiin argumentteihin. Rukous ei kumpua rationaalisesti ymmärrettävistä sanoista vaan tiedostamattomasta, ihmisen perusluottamuksesta. Tuo perusluottamus puolestaan on armoa, Jumalan elämää ihmisessä.

Tiedollinen epävarmuus ei ole rukoilemisen este. Kun ihminen pohtii, onko ylipäätään Jumalaa, hän ankkuroituu itseensä. Hän on kiinni tietoisuudessaan ja omissa mielikuvissaan. Hän saattaa myös tarjota Jumalalle pinnallisia pyyntöjään tai yksityiskohtaisia tilauksiaan odottaen, että Jumala toimii hänen toivomallaan tavalla.

Kaipauksen kutsu

Halík muistuttaa, ettei absoluuttinen salaisuus ole loppuun saakka käsitettävissä. Jumalan olemassaolon perustana eivät ole ihmisen ajatukset hänestä, vaan hän on kaiken elämän perusta. Halík sanoo, että Jumala vastaa pyyntöihin antamalla elämän, ei järjestelemällä pinnallisia yksityiskohtia.

Ihmisen uskonnolliset käsitykset pyörivät hänen oman egonsa ympärillä. Vasta luopumalla näistä käsityksistään, hän avautuu kohti Jumalan salaisuutta. Halíkin intentioiden mukaan tällainen avautuminen on mahdollista kontemplatiivisessa rukouksessa. Se on rukousta, jossa luovutaan sanoista ja mielikuvista.

Kontemplatiivinen rukous on Halíkin antropologian ydintä. Vaikka muuttuva historia ajaa niin kirkkoa kuin sielunhoitoa muutokseen, muutoksen syvin peruste on Halíkin teologiassa antropologinen. Niin uskovaa kuin ei-uskovaa yhdistää yhteinen ihmisyys, joka sielunhoidon on otettava todesta. Yhteisen ihmisyyden todesta ottava sielunhoito ei takerru kristillisyyden ulkoisiin rakenteisiin, vaan sen kiinnostuksen kohteena on spiritualiteetti.

Mikä on elämäni tarkoitus? Tai mikä merkitys on jollakin yksittäisellä elämään liittyvällä tapahtumalla? Ihmisen kokemus omasta merkityksellisyydestään järkkyy, kun hän joutuu keskelle elämän vaikeita tilanteita. Halík pitää tätä elämän merkityksellisyyteen liittyvää pohdintaa ihmisen perustavaa laatua olevana eksistentiaalisena tarpeena.

Ihminen, joka etsii elämälleen syvempää merkitystä, kamppailee spiritualiteettiin liittyvien kysymysten kanssa. Spiritualiteetti kuuluu olennaisesti ihmisenä olemiseen; se on ihmisyyden pysyvä piirre. Se ei ole vain ”uskovaisten” todellisuutta vaan yhteistä ihmisyyttä. Siksi sielunhoitokaan ei voi rajoittua pelkästään kirkon jäsenten piiriin.

Monien teologien tavoin Halík puhuu kaipauksesta, joka suuntautuu absoluuttiin, jota kristillisyydessä kutsutaan Jumalaksi. Ihmisen sisäinen kaipaus ajaa hänet etsimään ja kysymään merkitystä. Kaipauksen voi herättää kasvatus tai kulttuuri. Yksilö tai hänen kulttuurinsa voi myös torjua kutsun tiedostamattomaan. Ympäristö ja yksilön elämänvaihe vaikuttavat kaipauksen intensiteettiin.

Kaipaus tai etsintä voi vaikuttaa hiljaa ihmisen tiedostamattomassa. Se voi tulla esiin hetkinä, joita kuvataan havahtumiseksi, valaistumiseksi tai kääntymiseksi. Tuolloin ihminen ikään kuin kuulee kutsun aiempaa syvempään elämään. Hän vastaa tähän kutsuun ainutkertaisella tavallaan.

Kaipaus on Halíkin sanoin kuvan kaipuuta Alkukuvaan. Sen juuret ovat luomisessa. Viime kädessä Jumala on uskon varsinainen lähde. Hän on subjekti, joka synnyttää ihmisessä kaipauksen. Elämän syvä pohjavire on kaipausta; usko on liikettä, etsimistä, syvimmiltään kaipausta.

Uskossa kaipaus on ennen uskon sanoja, oppeja tai määritelmiä. Kaipauksessa ei voi kategorisesti erottaa uskoa, jolla uskotaan (klassisesti fides qua) uskosta, joka uskotaan (klassisesti fides quae). Eli kaipauksessa uskon aktia ei voi erottaa sen sisällöstä. Jo kaipauksessa, joka siis edeltää kaikkia uskon sanoja, uskon sisältö on implisiittisesti läsnä. Siksi uskon aktissa transsendenssin ja immanenssin erotteleminen on vain teoreettista.

Kaipaus kutsuu pois pinnallisuudesta aiempaa syvempään elämään. Kutsu on sekä yleinen että persoonallinen. Yleinen siksi, että – Halíkin mukaan – jokaisessa ihmisessä, kuvassa, on kaipaus Alkukuvaan. Kutsu on myös persoonallinen. Halík on varma, että Jumala puhuu jokaiselle ihmiselle tavalla, joka vastaa kunkin valmiutta kuunnella Jumalan kutsua. Kuuntelemalla kaipaustaan ihminen vastaa kutsuun, jossa puhuu kaiken Luoja.

Kaipaus, kutsu syvään elämään, on juuri se, johon Halík haluaa tarttua. Kaipaus liittyy ihmisyyteen ja koskettaa kaikkia ihmisiä. Sielunhoidon keskeisenä tehtävänä on auttaa ihmisiä tunnistamaan kaipauksensa, heidän sisimpänsä liike.

Sielunhoitaja – hengellinen ohjaaja?

Halík korostaa yksilöllisen hengellisen ohjauksen tarvetta kirkon nykyisessä historiallisessa tilanteessa. Hän suhtautuu kriittisesti territoriaaliseen seurakuntarakenteeseen, sillä se ei hänestä vastaa nykytarpeeseen. Juuri ihmisten etsinnän ja kysymysten vuoksi kirkon tulisi perustaa keskuksia, jotka keskittyisivät spiritualiteettiin ja hengelliseen ohjaukseen.

Aiemmin on käynyt jo ilmi, että Halík edellyttää sielunhoitajalta koulutusta, empatiakykyä, psykoterapian tuntemusta ja taitoa liikkua eri maailmoissa ja kielipeleissä. Näiden edellytysten täyttäminen ei kuitenkaan vielä tee sielunhoitajasta sitä, mikä muutoksen keskellä olisi välttämätöntä. Sielunhoitajan tulisi pystyä olemaan myös hengellinen ohjaaja.

Niin sielunhoidon asiakkaan kuin sielunhoitajan usko ja Jumala-puhe kiertyvät oman egon ympärille. Molemmat luovat omia mielikuviaan Jumalasta ja pitävät helposti niitä totuuksina, vaikka Jumala on suuri salaisuus. Myös sielunhoitajan Jumala-puhe voi supistua rationaalisiksi sanoiksi ilman kosketusta uskonelämään tai tiedostamattomaan. Siksi Halík ohjaa sielunhoitajaa: on mentävä syvemmälle.

Halíkin ajatus tulee ymmärrettäväksi, kun hän selittää, miten Jeesus kutsuu ensimmäisiä opetuslapsiaan (Lk 5:4–6). Evankeliumi kertoo, miten opetuslapset olivat kalastaneet koko yön turhaan, saamatta mitään. Jeesus kehottaa heitä laskemaan verkot syvään veteen, ja he seuraavat tätä kehotusta. He menevät syvään veteen ja odottavat.

”Menkää syvään veteen ja odottakaa hiljaisuudessa” on Halíkin mukaan sielunhoitajille osoitettu kehotus. ”Syvä vesi” tarkoittaa Jumalaan liittyvistä valmiista ajatuksista ja sanoista luopumista, matkaa tietoisesta tiedostamattomaan. Se on kaipauksen kuuntelemista, sillä siinä kuuluu Jumalan ääni.

Halík viittaa Ristin Johannekseen, jonka sielun pimeässä yössä ainoa valo oli hänen kaipauksensa. Epäileminen ja varmoista käsityksistä luopuminen voi olla tuskallista, sillä se voi johtaa yksinäisyyden ja jopa hylätyksi tulemisen kokemuksiin. Se on osallisuutta Jeesuksen ristiin ja kärsimykseen. Odotuksiinsa pettyneenä hän huusi ristillä: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?”

”Odottaminen” on tärkeää, sillä se pelkistää ja kypsyttää uskoa. Se on perusluottamuksen varaan jättäytymistä, ei yksityiskohtaisia tilauslistoja Jumalalle. Vaikka opetuslapsilla oli takanaan pitkä yö, he luottivat Jeesuksen sanaan, menivät vielä syvään veteen ja odottivat. ”Syvä vesi” ja ”odottaminen” kasvattavat sielunhoitajaa lähestymään maailmaa ja omaa elämää kontemplatiivisesti. Ne myös valmistavat sielunhoitajaa hengellisen ohjaajan tehtävään.

Kontemplatiivinen elämänote irrottaa pinnallisuudesta. Se tuo etäisyyttä yksittäisiin tapahtumiin ja auttaa sielunhoitajaa tarkastelemaan hänen oman egonsa ympärille kietoutunutta elämää laajemmasta perspektiivistä. Vain ”syvässä vedessä odottamalla” ihminen voi päästä tasapainoon elämän kriisitilanteissa, niin että hän voi uudelleen orientoitua elämäänsä ja saada yhteyden elämän tarkoitukseen. Vasta kun sielunhoitaja itse on, kuten Halík sanoo, ”kontemplatiivinen, säännöllisesti meditaatiota harjoittava ihminen”, hän voi rohkaista ”asiakastaan” menemään syvään veteen ja odottamaan.

Universaali Kristus

Jos kirkko tai kristillisyys jähmettyy ulkoisiin rakenteisiin tai haikailee takaisin kristillistä Eurooppaa, se ei pysty siirtymään keskipäivästään iltapäivään. Rakenteiden korjaaminen tai menneisyyteen palaaminen ei tuo rauhaa, eikä nosta esiin sitä, mikä uskossa on olennaisinta. Kirkon reformi on Halíkin mukaan mahdollinen, jos muutos lähtee sisältäpäin. Rakenteiden sijaan on kiinnitettävä huomiota teologiaan ja spiritualiteettiin.

Halík osoittaa, että teologia tarvitsee keskustelukumppanikseen filosofian ohella ainakin sosiologiaa, psykologiaa ja psykoterapiaa. Ilman niitä teologialla jää tavoittamatta se konteksti, jossa ihminen elää. Halíkin omassa teologiassa korostuu vahvasti luominen. Se on kaiken yhteisen ihmisyyden perusta. Se tekee myös muutoksen ymmärrettäväksi. Koska Jumala luo alati uutta, myös historiaan ja sen myötä myös kristillisyys on alati muuttuvaa.

Luomisen perusteella kaipaus liittyy syvällä tavalla ihmisyyteen. Kaipaus on jonkinlainen elämän syvä pohjavire, alituista sisäistä liikettä. Juuri kaipauksessa Jumala on läsnä. Kaipaus, kokemus Jumalan läsnäolosta, on Halíkin intentioiden mukaan kuin alku tai jyvä, jota täytyy hoitaa, jotta se voisi kasvaa.

Sielunhoidon tehtävänä on auttaa ihmistä, jotta hän voisi yhä paremmin tuntea tämän kaipauksensa. Koska jokainen ihminen on osallinen kaipauksesta, sielunhoitoa ei voi rajoittaa vain uskoviin. Sielunhoidon tehtävä on auttaa ihmistä kuulemaan sisäistä kaipaustaan siitä rippumatta, onko hän uskovainen vai ei.

Sisältäpäin lähtevä kirkon tai kristillisyyden reformi koskettaa myös sielunhoitajaa. Häneltä ei edellytetä pelkästään hengellisen kielen ja sekulaarin kielen tai psykoterapian ymmärtämistä, vaan hänen tulee olla myös hengellinen ohjaaja. Ohjatakseen ihmisiä heissä kumpuavan kaipauksen äärelle, sielunhoitajan on ensin itse mentävä ”syvään veteen odottamaan”. Hän tekee Jumalasta mieleisensä omilla ahtailla ajattelukategorioillaan. ”Syvässä vedessä odottaminen” riisuu sielunhoitajan egoa ja tekee tilaa kontemplatiiviselle rukoukselle ja elämänotteelle.

Sisältäpäin lähtevä muutos tarkoittaa Halíkille Kristuksen seuraamista, onpa sitten kysymys kirkosta tai sielunhoitajasta. Uskovien ahtaat perspektiivit tai ajattelukategoriat estävät seuraamasta Kristusta. Ne estävät näkemästä, että Kristus on anonyymisti, mutta universaalisti läsnä historian muutoksissa ja yhteiskunnan kehityksessä.

Halík puhuu jatkuvasta inkarnaatiosta, ristiinnaulitsemisesta ja ylösnousemuksesta. Tämä ei merkitse esimerkiksi Kristuksen ainutkertaisten syntymän väheksymistä tai peräti kieltämistä. Inkarnaation ihmeen jatkuminen historiassa voi tarkoittaa sitä, että Kristus tulee keskelle erilaisia kulttuureita; hän tulee anonyyminä ja odottamatta kuten syntyessään Betlehemin talliin. Ristiinnaulitsemisen draaman jatkuminen voi johtaa monien kristillisyyden muotojen tuskaiseen kuolemaan. Siihen voi liittyä hylätyksi tulemisen pimeitä hetkiä, astuminen tuonelaan. Ylösnousemuksen jatkuminen voi viedä ”pakanoiden Galileaan”; Kristus löytyykin niiden joukosta, jotka suhtautuvat uskoon kielteisesti tai välinpitämättömästi. Koska kirkko on syntynyt helluntain ihmeestä, sen on jatkuvasti ponnisteltava, jotta se tulisi ymmärretyksi eri kulttuureissa ja kielissä. Ollakseen uskottavaa kirkon puheet tulee olla puhetta sydämeltä sydämelle. Kirkon tulisi olla kohtauspaikka, sovituksen ja rauhan lähde.

Halík on käynyt keskusteluja ihmisten kanssa, jotka ovat joutuneet kirkon työntekijöiden seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi. Keskustelut ja vuosien psykoterapeutin kokemus ovat auttaneet häntä ymmärtämään, miten läheisesti henkinen ja hengellinen tuska kietoutuvat toisiinsa. Hän on pitänyt uhreja kädestä ja katsonut heitä silmiin, toiminut toisin kuin monet, joiden toimintaa noissa tilanteissa säätelevät erilaiset protokollat.

Halík kertoo, että hän on kokenut noissa keskusteluissa vahvasti Kristuksen läsnäolon – ja tuon läsnäolon molemmat puolet. Kristus on läsnä ihmisen tuskassa; kaikissa pienissä, sairaissa, vangituissa ja vainotuissa. Mutta Kristus on myös lohduttaja. Hän on läsnä siinä kuuntelemisen, lohduttamisen ja sovituksen palvelutehtävässä, jota hän sielunhoitajana voi tarjota tuskansa keskellä kamppaileville ihmisille.

Halík kehottaa pohtimaan, missä meidän historiassamme jumalallinen koskettaa inhimillistä. Missä Kristus on keskellä ihmisen piinaa? Tai missä hän on silloin, kun ahdistuksen jälkeen aukeaa uusi elämä?

Halík muistuttaa, että Kristus identifioituu pienimpiin tai mitättömimpiin. Se, joka osoittaa solidaarista rakkautta heitä kohtaan, kohtaa Kristuksen, vaikka ei tuntisi tätä. Rakkauden teot ja toivon herättäminen ovat tekijän vakaumuksesta riippumatta Kristuksen palvelemista. Jumala tulee ihmisen luo muukalaisena, jolloin ihminen joutuu valitsemaan kohtaako hän muukalaisen vihollisena vai osoittaako tälle vieraanvaraisuutta.

Halík pohtiikin, mistä me oikeastaan etsimme Kristusta. Magdalan Maria tunnisti puutarhassa Kristuksen äänen. Tunnistammeko me? Tunnistammeko hänet tiellä kulkevien muukalaisten joukosta, kuten Emmauksen tien opetuslapset? Tai maailman haavoista, kuten apostoli Tuomas? Tunnistammeko Kristuksen kaikkialta sieltä, missä pelätään suljettujen ovien takana? Tai sieltä, missä anteeksiantamisen lahja avaa uuden alun?

Teoksensa lopuksi Halík palaa kirjansa nimeen ”Kristillisyyden iltapäivä”. Hän arvelee, että kirjan nimi saattaa tuntua lukijasta vihjaukselta. Ikään kuin kirjoittaja vihjaisi kristinuskon illan läheisyydestä, sen häviämisestä ja lopulta kuolemasta. Halík haluaa korjata tällaiset mielikuvat. Raamatun aikakäsityksen mukaan uusi päivä alkaa illasta. Siksi ei pidä ylenkatsoa hetkeä, jolloin iltapäivä taittuu illaksi ja ensimmäinen tähti ilmestyy iltataivaalle.

-----

Halik, Tomáš

2021 Der Nachmittag des Christentums. Eine Zeitaussage. Aus dem Tschechischen von Markéta Barth unter Mitarbeit von Udo Richter. Herder: Freiburg im Breisgau.

Halikin lyhyt CV ja tuotanto kuluneen 10 vuoden ajalta on löydettävissä tästä linkistä:

Tomáš Halík ↗

Halíkin tuotanto voi kaivella myös Google Scholarin sivuilta. Erilaisia nimikkeitä on yli 50 sivua.

You Tubessa on useita Halíkin haastatteluja ja keskusteluja, joihin hän osallistuu.

Sairaalasielunhoito100